Uotilan isäntä | Page 8

tavan mukaan saataisiin yhdessä päivässä vilja siellä
leikatuksi.
Isäntä otti korjaus-työn tehtäväkseen.
Se päivä, joka tuota ankaraa sade-ilmaa seurasi, oli selkeä ja suloinen
syyspäivä. Sadepisarat kimaltelivat maassa, raitis tuuli lennätteli
keveitä hattaroita taivaalla.
Isäntä valmisti kaikki huomispäiväksi, jolloin leikkuu
Järvenpääpelloilla oikeastaan oli määrätty tapahtuvaksi. Väen piti
kuitenkin jo tänään iltapäivällä lähteä sinne, illalla aloittaakseen ja
seuraavana aamuna ani varhain jatkaakseen kiireistä työtä. Yö oli
vietettävä ladoissa tuolla harvaan asutussa salossa.
Osa eväästä piti heidän nyt jo ottaa myötänsä; seuraavana päivänä
iltapuolella oli emäntä itse tuleva sinne, tuoden ne juomat ja
herkkuruo'at, jotka tavan mukaan annettiin leikkuun päätettyä. Itse oli
Lauri jäävä kotiin turmeltunutta malkasiltaa korjaamaan. Näin oli
toimelias isäntäväki kaikki valmistanut.

Iltapäivällä läksi Lauri vähän syrjässä olevaan ja synkkään Ristimäen
metsään kaatamaan soveliaita puita malkasiltaa varten. Tästä metsästä
oli Uotilan torpparit kielletty kaatamasta metsää tarpeisiinsa. Vain talo
itse otti sieltä halkoja ja hirsiä.
Lauri ajoi vankkurissaan. Maantie ei pölynnyt eilisen sateen perästä,
jonka syvät jälet aluksi melkein yksinomaisesti vetivät isännän
huomiota puoleensa.
Hyvä matka eteenpäin poikkesi tie vasempaan. Se kaitainen, vähän
ajettu metsätie, joka nyt alkoi, kulki pitkin puoleksi hajonnutta aitaa,
minkä takana hoikkia ja heikkoja mäntyjä harvassa kasvoi jyrkällä
mäenrinteellä, jonka alanne ei näkynyt metsätieltä.
Oikealla puolella siitä rehotti tuuheat, korkeat ja synkät kuuset, joiden
alemmista, osaksi kuivettuneista oksista riippui pitkiä, harmaita
hakanoita. Maa kellahti ja loisti valkoiselta jäkälistä ja suosammaleista.
Rytöjä ja tähteitä puista, jotka oli kaadettu pärepuuta varten, retkotteli
kaikkialla maassa lahonneiden kantojen ja sammaltuneitten kivien
välillä.
Lauri tunsi hyvin tuota jylhää, vakavaa ja synkän ylevää metsää, ja
luonto ikäänkuin käski häntä vaipumaan sisimpiin ajatuksiin. Hän
ajatteli lemmittyä tyttöänsä, olivatko tämän ajatukset koskaan
rakkaudella kääntyneet häneen ja eikös Liisakin odotellut sitä hetkeä,
jolloin Lauri voisi kutsua hänet Uotilan emännäksi.
Näistä harhailevista ajatuksista heräsi hän kun hevonen oli poiketa
tieltä eräässä kohden, missä aita viime vuodelta asti oli ollut maassa,
sillä talvitie kirkkoon kulki siinä metsän läpi. Lauri hoputti taas vanhaa
hevostansa. Kahden oravan kuultiin mäiskivän petäjissä, joiden
notkuvilla oksilla ne ikäänkuin kiistellen toisiansa juoksuttivat.
Variksen rääkkyvä ääni kuului kaukaa, ja sitten oli taas hiljaa metsässä;
tuulen tasainen tohina havupuiden latvoissa vain ylensi hiljaisuutta
siellä.
Luonnon viaton rauha levitti sovinnollista syliänsä rauhattomalle
ihmissydämelle. Sen vakavuudessa leikitteli eräs ilon vivahdus, kun

yksittäiset päivän välkähdykset valaisivat kanervikon, joka oli täydessä
ihanuudessaan vaaleanpunaisine kukkasineen ja raittiilla vihreydellään.
Puolat punoittivat, kärpässienet hohtivat ja kaadetut, kuivettuneet
männyn ha'ot, jotka halkojen hakkuusta olivat jääneet, punertelivat
päivän paisteessa, kunnes näiden takana kulovalkean polttama maa
levisi kamalassa, synkässä, kolkossa muodossaan.
Kun nyt Lauri hiljaa ajoi eteenpäin, johtui mieleensä mitä pappi viime
pyhänä oli saarnassaan sanonut, ettei varpunenkaan putoa maahan, ellei
Jumala sitä salli, ja että kaikki mitä tapahtuu alkuansa on Jumalan
tahdosta lähtenyt. Eiköhän siis sama Jumala ollut tuonut tuota nuorta
tyttöä Uotilan rauhalliseen taloon? Kenties tahtoi Jumala sillä ilmoittaa
Laurille, että Lauri oli vannonut väärän valan, jota hän ei voinut pitää,
kun hän kerran lupasi rakastaa vaimoansa myötä- ja vastoinkäymisessä.
Olihan sama Jumala nyt opettanut hänelle mitä rakkaus on ja kuinka
rakkauden elämä aviopuolten kesken saattaa olla heille runsaaksi
siunaukseksi, kun päinvastoin kylmä mieli tuottaa surua ja
onnettomuutta. Eikös ollut Jumala juuri sen tähden kun oli ollut lapsilla
siunaamatta heidän avioliittoansa tuominnut heitä lähestymään
vanhuuden päiviä noiden yksinäisten honkain vertaisina, jotka
kuivettuvat ja jotka rajutuuli viimein kaataa sille hietanummelle, missä
ovat kasvaneet.
Tätä ajatellessaan oli hän joutunut syvälle metsään, joka nyt synkkänä
ja tiheänä kasvoi kummallakin puolen juuri tuon kapean ja mutkaisen
tien vieressä.
Oikealta tuli toinen tie hämärästä metsästä ja yhtyi siihen, jota Lauri
ajoi. Korkea ja tuuhea kuusi seisoi siinä, jossa nämät tiet yhtyivät
toisiinsa. Kuusesta lennähti kiivaasti rääkkyen muutamia variksia,
pelästyen sitä hälinää, jota vankkurin pyörät nostivat erämaassa.
Nämät tiet kulkivat yhdessä, kunnes toinen poikkesi metsään, vieden
hiekkakuoppaan, jossa nuoria kuusia ja mäntyjä nousi syvästä, joku
kymmenkunta vuotta takaperin jätetystä kuopasta.
Missä metsä oli tihein kohtasi avattu veräjä, ja tie kulki siitä aidan
toiselle puolelle.

Aitaa ei nyt enää näkynyt. Kaikki oli hiljaista ja kolkkoa. Vain nuo
suuremmaksi osaksi nurmettuneet raitiot todistivat, että ihmiskäsi oli
puuttunut luonnon ylevyyteen ja alkuperäiseen jylhyyteen.
Syyttömään sydämeen olisi tunkenut aavistus Jumalan korkeudesta ja
kaikkivallasta, nähdessä sitä sanomattoman juhlallista näkyä, jota tuo
ikivanha metsä tarjosi, kun tie suikerteli kuusten synkkäin tyvien
välitse ja tiheät vihreät havulatvat olivat sen holvilakena ja hiljaisuus
oli niin syvä ja rauhaisa. Lauri oli vaipunut hämärään sydämeensä eikä
huomannut mitä hänen ympärillänsä oli.
Joskus tie vähän aukeni ja pieni aho alkoi. Siinä oli lätäköitä, jotka
rankka sade oli tehnyt, ja sanajalkoja, joita syyshallat vähän olivat
näpistelleet, ruskeina kohosi kaikkialla maasta. Sitten metsä taas
miehen sulki synkkään varjoonsa.
Tie oli nyt vähitellen laskenut alas syvään laaksoon, jonka
kummallakin puolen kohosi kankaita, joilla kasvoi havumetsää. Täällä
laaksossa kävi tie vetiseksi ja tukalaksi kulkea, jonka tähden Laurin
taas täytyi tarkemmin pitää silmällä, kuinka hevonen astui tuota koleaa,
kivistä tietä.
Yht'äkkiä teki tie milt'ei ympyrän mutkan toista kangasviertä kohti,
jossa raitiot luikertelivat kivien lomitse ja vihdoin päättyivät
syvänteeseen, josta monta