Uotilan isäntä | Page 7

muutamat nuoret ja varakkaat talonpojatkin, joita tanssi oli Uotilaan
houkutellut, loistavin silmin katselivat kaunista Liisaa. Usein, kun hän
kävi heidän ohitse, kuuli hän Liisan nimeä mainittavan ja näki kuinka
milloin mikäkin tanssi hänen kanssaan. Ja Liisa nauroi ja laski leikkiä.
Mutta Hartun luo meni hän itsestään ja vei hänet kerallansa tanssimaan.
Lauri laski vain leikkiä, niinkuin pihalta tupaan tultuansa, ja milt'ei
ylimielisesti pakinoitsi hän useamman tytön kanssa, sill'aikaa kun
tanssin meluisa ilo vallitsi tuvassa ja emäntä kanteli kuohuvaa oluttaan,
kunnes pelimannit väsyneinä viimeisen kerran viulujansa vinguttelivat
ja tanssijat lähtivät tuvasta, kauan vielä pihalla jutellen.
Koko yön, sekä tuon hälisevän melun kestäessä että sitä seuraavassa
syvässä hiljaisuudessa, soivat Laurin korvissa sanat: "Mutta Jumala ei
sitä salli", samat sanat, jotka hän oli kuullut Liisan lausuvan ja jotka
miltei lumoavalla voimalla olivat iskeneet hänen rauhattomaan
sydämeensä, antaen hänen aaltoileville ajatuksilleen ikäänkuin tukevan
ankkurisijan. Pimeydestä, joka silloin vallitsi tuvassa, hiipivät nämä

sanat hänen vuoteellensa, sirkkujen kimeä laulu niitä toisteli, ja tuuli,
joka kaukaa kuului havumetsässä tohisevan, lennätti ne tuvan
ikkunoille ja sitte ulos ympäristöön. Hän vaipui puolinukuksiin, ja nyt
näytti hänestä kuin olisi hän kirkossa ollut ja koko seurakunta laulanut
samoja sanoja, jotka kuuluivat kuin riemuitseva jouluvirsi, kynttiläin
messinkikruunuissa ja penkeillä rauhattomasti liekutellen tuulen
viimassa, ja laulajain henki näytti kuin sumu nousevan kylmässä
kirkossa, jonka ulkopuolella äksyjen hevosten kuultiin hirnuvan, kun
ovet avattiin. Sitten nousi pappi saarnastuoliin ja kertoi vakavasti nuo
sanat, jonka tehtyänsä hän astui kuoriin ja luki ne juhlallisesti, ruumista
hautaessaan, jolloin seurakunta meluten nousi penkeissänsä laulaen:
Jumala ei sitä salli. Mutta Lauri hymyili unissaan, ja ylimielisesti
hymyili hän silloinkin kun hänestä viimein näytti kuin pappi olisi
kääntynyt vaseti häneen ja kauan ja tiukasti häneen katsellen sanonut:
Jumala ei sitä salli! Silloin sammuivat kynttilät, ja Laurista näytti kuin
hän taas olisi seisonut yön pimeydessä vajan takana ja kuullut naisen
itkevän vajassa; hän ei tietänyt oliko se emäntä vai toinenko, mutta hän
olisi kuitenkin mielellään tahtonut kysyä, miksi nainen itki, kun hän oli
iloinen, vaan hän ei löytänyt vajan ovea ja hänen täytyi jäädä
ulkopuolelle.
Näin ajeli rauhattomat unelmat nuoren isännän sydämessä, kun muut
tuvassa nukkuivat rauhaista ja sikeää unta talkoopäivän iloisesta ja
väsyttävästä työstä.

V.
Ristimäen metsässä.
Rukiinleikkuu oli nyt tehty. Tiheät kuhilaat seisoivat vainioilla, ja
muutamat riihet oli jo puitu. Toukovilja kellerti kaikkialla, ja sitäkin oli
jo ruvettu leikkaamaan.
Uotilassa oli tapa lopettaa leikkuu jollakin talon kaukaisemmista
pelloista. Niinkuin kertomuksemme alussa kerrottiin, kuului Uotilaan
muutamia salopeltoja, jotka olivat noin puolen peninkulman päässä

talosta. Ne olivat tänä vuonna kauralla, ja tavan mukaan oli nämä n. s.
Järvenpääpellot jätetty kauimmin leikkaamatta.
Isäntä oli ruistalkoon jälkeen saanut ikäänkuin rauhaa sydämeensä. Ei
niin että hän olisi tukahduttanut rakkautensa; päinvastoin oli se
innokkaampi nyt kuin koskaan ennen. Hänen rauhansa tuli siitä, että se
epävarma, salainen halu, joka tähän asti oli täyttänyt hänen sydämensä,
halu saada tuo nuori tyttö omaksensa, nyt oli muuttunut hänestä
kummalliseksi varmuudeksi siitä, että Jumala itse sitä salli ja oli
auttava häntä hänen toivonsa perille. Tämä oli vain sattuman vaikutusta.
Tyhjä, miltei miettimätön sana oli itävänä siemenenä pudonnut Laurin
sydämeen, jonka myötäiseen maaperään se juurtui. Se taimi, joka siitä
kasvoi, rehotti siellä, se kietoi oksiansa kaikkialle ja tukahdutti sen
rauhattomuudenkin, joka siellä oli vallinnut.
Ja tämä sana, ja se ajatus, joka siinä oli, oli kuitenkin niin outo Laurin
omalle sydämelle! Lauri tarttui siihen kuin hukkuvainen tarttuu korteen,
sen heikkoutta huomaamatta.
Kun isäntä nyt hiljaisuudessa katseli nuorta kaunista Liisaa, katseli hän
häntä sillä tyynellä, iloisella tunteella, että hän kerran oli sanova Liisaa
omaksensa. Ja samalla tunsi hän vaimoansa kohtaan, jolla ei kaikesta
tästä ollut haimiakaan, sitä hellyyttä, mikä on verrattava siihen
tunteeseen, jota usein vastoin tahtoammekin tunnemme erotessamme
jostakin paikasta, vaikkapa se meistä arvotonkin on. Eroaisihan
Laurikin hänestä. Leenan oli lähteminen pois antaakseen sijaa Laurin
nuorelle onnelle, joka ei voinut eikä saanut viihtyä tämän naisen
nuhtelevain silmäin varjossa.
Käytöksessäänkin osotti Lauri selittämätöntä, milloin suoraa, milloin
miltei arkaa ystävyyttä Leenaa kohtaan. Hän tosin ei katsonut Leenaan,
kun häntä puhutteli, mutta äänensä oli sula ja hellä, kuin heikkoa ja
kivuloista lasta puhutellessa. Uotilan yleensäkin tasainen ja rauhaisa
jokapäiväinen elämä ei koskaan ollut kulunut rauhallisemmin kuin juuri
tähän aikaan.
* * * * *

Syksy oli alkanut hyvin sateisena, mikä suuresti viivytti leikkuutyön
loppua. Erittäin sateinen oli se päivä, jona isäntä oli määrännyt että
kaura oli leikattava Järvenpääpelloilla, ja sen tähden täytyikin lykätä
tämä työ vastaiseksi. Rajusti tulvaileva sade oli maantiehen kaivanut
vakojen tapaisia ojia ja veteen upottanut noromaat.
Erittäin hävitellen oli raju-ilma kulkenut sen maantien-osan yli, jota
Uotilan oli kunnossa pitäminen. Tätä tien-osaa oli yleensä vaikea pitää
voimassa, se kun, osaksi malkasiltaa myöten, kulki hyvin rämeisen ja
vetisen maan poikki.
Vähemmän osan tuota siltaa oli rankkasade ja vedentulva turmelleet, ja
se vaati pikaista korjaamista. Mädänneet puut olivat painuneet ja tie oli
sen tähden arveluttavalla tavalla laskeutunut.
Malkasillan korjaaminen ei tosin vaatinut kovin suuria työvoimia,
mutta tämä työ oli nyt varsin vaivoiksi, kun kaikki väki hyvin tarvittiin
salopelloilla, että