Uotilan isäntä | Page 9

aikaa takaperin oli otettu hiekkaa ja jossa nyt
kasvoi varsin hyvä metsä.
Tähän pysähtyi Lauri, riisui hevosen valjaista ja pani sen rauhassa
syömään. Itse etsi hän malkasiltaan sopivia puita, jonka tehtyään hän
rupesi työhön.
Mutta tänä iltana kävi työ huonosti nuorelta isännältä. Hän kaasi kyllä,
rivakkaasti iskien kirveellänsä, puun toisensa perästä; mutta kun puut
alkoivat notkua ja horjua ja viimein omituisella huokaavalla äänellä
ryskyen putosivat maahan, seisahtui hän ja kuunteli tuota outoa ääntä
erämaassa, vieläpä kauan sen vaiettuakin.
Kun hän sitte karsi puut ja hakkasi tyvet tarpeellisen mitan mukaan,

keskeytti hän usein työnsä, istuutui kivelle ja vaipui syviin ajatuksiin,
kunnes jonkun linnun lentoon lehahtaminen tai se ryminä, joka syntyi
siitä, että joku kivi vieri hiekkakuoppaan, sai hänet taas työhön
ryhtymään.
Se oli pitkä ja raskas ilta Laurille, joka ei koskaan ollut osaansa niin
katkeraksi tuntenut, kuin tuolla synkässä salossa, missä hän vapaasti sai
vaipua ajatuksiinsa. Jos emännän, joka hänkin oli yksinänsä tuolla
hiljaisessa talossa, olisi ollut yhtä raskas, kyllähän Laurin olisi käynyt
häntä sääliksi. Mutta mitäpä Leena tiesi Laurin murheista ja taisteluista
ja mitäpä ne olisivatkaan huolestuttaneet tyyntä, aina muuttumatonta
emäntää, vaikka hän olisikin tietänyt niistä! Milloinkahan koko tämä
tuskallinen aika oli päättyvä koskei Jumala tahtonut kuulla häntä,
vaikka hän joka hetki oli Jumalaa rukoillut.
Lauri oli taas käynyt istumaan ja istui kauan kädet otsalla ja kyynäspäät
polviin nojaten. Ruskea, aaltoileva tukka valui käsille, jotka peittivät
hänen tavattoman valkoisen ja tasaisen otsansa, mikä näytti olevan
aiottu todellisen tunnonrauhan vallittavaksi. Huulensa olivat tiukasti
umpeen pinnistetyt. Koko hänen asentonsa osotti yhtä paljon
uskaliaisuutta kuin maltin puutetta.
Päivä oli jo aikoja mennyt maille. Tarpeellinen määrä puita oli jo
maassa hakattuna. Vähitellen levisi hämärä synkkäin honkien välille
kolkossa maisemassa.
Vihdoin nousi Lauri äkisti istualta, kun hän huomasi syysyön
saavuttavan, ja iski voimalla kirveensä lähellä olevaan puuhun, johon
se jäi seisomaan. Hän rupesi nyt vankkuriin kantamaan hakatuita
malkapuita, kotimatkalle valmistautuakseen.
Mutta siitä räjäyksestä, jonka tuo voimakas isku oli synnyttänyt,
lohkesi hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä, jonka alusta syvältä oli
syöty, vierien alas ja vieden myötänsä muutamia hoikkia mäntyjä, jotka
melkein haudattiin hiekkaan ja someroon. Kauan sen jälkeen lohkeili
vielä vähempiä kappaleita töyräästä ja varisi suhisten kuopan pohjaan.
Oli kuin tämä hyvin tavallinen tapaus olisi herättänyt nukkuvaisen
ajatuksen Laurin sydämessä. Hän katseli ympärilleen. Hän näki, kuinka

ylempänä hänestä tuon syvän hiekkakuopan reunoja ympäröitsi
honkien riippuvat juuret, joidenka alle mustat varjot kuvautuivat. Siellä
kellerteli moni noista metsän ikivanhoista sankareista, jotka talven
myrskyt olivat kaataneet. Niiden kiertyneet juuret, ikäänkuin
kuolemantuskassa ollen, kohosivat haudastansa, missä kaikki näytti
olevan vihitty kuolemalle, joka ääneti ja kamalana joka vuosi vaati
uhriansa.
"Jos hän lepäisi noiden alla", virkahti Lauri hiljaa ja katseli kamalin
silmin uutta vieremää, "ei hän silloin enää olisi tielläni."
Silloin tuntui hänestä äkkiä niinkuin joku olisi seisonut hänen
takanansa kuusten välissä. Hän kuunteli. Hän kuuli ihmisen hengittävän
tuolla syysillan hämärässä. Aaveita pelkäävä tunne hiipi hänen
sydämeensä ja hän kääntyi äkisti.
Silloin painuivat oksat erillensä, hiljaa kahisten, ja emäntä seisoi Laurin
edessä, joka tällä hetkellä ei voinut torjua sydämestään tuota
kauhistuttavaa tunnetta, ettei se ollut elävä ihminen, joka näin ilmestyi
hänen eteensä.
"Mitäs täällä teet?" kysähti Lauri jyrkästi Leenalta, joka nyt seisoi
aivan hänen vieressään.
Emäntä pani huivinsa, joka hänellä oli ollut päässä, vankkuriin ja rupesi
heti tyynesti auttamaan Lauria malkapuita vankkuriin latoessa, jota
tehdessään hän tavallisella tasaisella äänellään sanoi:
"Kun lehmät jo aikoja olivat tulleet kotiin ja olin saanut karjatyöt
tehdyiksi, ja kun ei isäntää eikä hevostakaan näkynyt kotosalla, vaikkei
täällä olisi pitänyt olla monen tunnin työtä, tulin minä tänne
tiedustelemaan. Eihän koskaan tiedä kuinka käy". Sitte lisäsi hän, puuta
tarkasti kuormaan sovitellen, "ikävä tulikin minun ollessani yksin
suuressa talossa, kun kaikki työ oli lopetettu."
"Kyllä se täälläkin pian loppuu", vastasi isäntä hiljaa.
Isännältä kysymättä, miksi hän niin kauan oli viipynyt, kertoi emäntä,

Lauria yhä auttaen, kuinka väki hyvään aikaan miehissä oli lähtenyt
Järvenpäälle, jotenka siellä kyllä saataisiin kaikki leikatuksi huomenna.
Itse oli hän leiponut nuorta leipää ja valmistanut kaikki, mitä hänen
huomenna oli vietävä vä'elle. Paljon oli hän tänä iltana saanut
käsistänsä. Kun ei ketään elävää henkeä ollut Uotilassa näkynyt siitä
asti kun väki lähti, oli työ nopeaan joutunut.
Emännän tätä kertoessa ei Lauri paljon puuttunut työhön.
Tuskallinen rauhattomuus valloitti hänet ja usein hän paidan hihalla
pyyhkäisi hi'en otsaltansa, vaikkapa yö oli kylmä. Joskus astui hän
askeleen syrjään, kuunteli päin haudanhiljaista, metsää, mutta ei mitään
ääntä kuulunut, ei lintukaan liikahtanut, eikä mikään tuulenhenki
huokunut havupuissa. Vain tuo vanha hevonen, joka kuultuansa
puhelevain tutut äänet oli lähestynyt hiekkakuoppaa, kuului lähellä
heinän korsia appaavan.
Hiljaa lähestyi Lauri emäntää ja kysyi aralla, matalalla äänellä:
"Kohtasitko ketään metsässä?"
Emäntä loi silmänsä häneen, mutta Lauri oli samalla kumartunut ja oli
käsin toisessa vankkurin pyörässä. Emäntä vastasi samalla tyynellä
äänellä kuin ainakin:
"Kuka täällä olisi pimeänä yönä. Ovathan torppariemme metsät tuolla
lammen rannalla asti."
Nyt sieppasi Lauri kirveen, viittasi sillä uuteen vieremään päin ja sanoi
oudolla, rohkealla äänellä:
"Tuo vieri kuoppaan tänä iltana. Ei suinkaan se enää milloinkaan nouse