Uotilan isäntä | Page 6

niihin osaa. Emännän täytyi sen tähden usein luopua Liisasta, pellolla
tehtävää työtä varten.
Siellä oli usein tapa jakaa työ niin, että Liisa ja Harttu joutuivat
työskentelemään yhdessä. Isäntä sitä tuskin huomasi, kenties sen
tähden, että ahkera työ hetkeksi poisti osan niitä ajatuksia, joita hän
mielessään kantoi, kenties senkin tähden, että hän tosiaan oli liian ylpeä
köyhää renkiä pelätäkseen. Kyllähän Lauri tiesi, että hän itsekin oli
nuori ja yhtä pulska kuin Harttu. Ja olihan hänen tietäminen, että köyhä
tyttö pitäisi enemmän hänen varakkaasta talostansa kuin Hartun tyhjistä
kourista. Mutta mitäs arvoa tällä kaikella oli Liisalle ja isännälle niin
kauan kuin emäntä eli? Vaimo parka, vielä hyvin nuori, vain
kaksikymmentä ja pari vuotta, ja hän oli kuitenkin oman miehensä
mielestä jo elänyt liiaksi. Lauri vihasi tuota yhä karttuvaa punaa
vaimonsa kasvoilla, jotka äsken, kärsityn kovan taudin perästä, olivat
sangen vaaleat ja laihat, ja joskus, kun nuo pahat ajatukset olivat
hänessä liian suuren vallan saaneet, oli hän tahtonut jättää koko talon ja
seudun, mitkä joka päivä muistuttivat häntä hänen sydämensä

rauhattomuudesta.
Tulivat nyt kesän kiireiset työt, ensin heinänteko ja viimein
rukiinleikkuu. Silloin oli isäntäväkikin niityillä ja pelloilla. Tuo hupaisa
ja yhteinen työ houkutteli nuoria sekä vanhoja leikillisiin puheisiin. Eri
saroilla kilpailivat kirjaviin vaatteisiin puetut joukot toistensa kanssa,
mikähän sarka ensiksi joutuisi leikatuksi, ja useimmiten tapahtui, että
siellä, missä Harttu ja Liisa leikata häärivät, ensiksi saatiin tehtävä
tehdyksi. Silloin kävi väki pellon pientarelle istumaan, ja kun siinä
levättiin ja odoteltiin, että muutkin valmistuisivat uusilla saroilla
kilpailua jatkamaan, oli poikien tapa kerskailla ripeistä ja kauniista
tytöistä, jotka olivat auttaneet heitä kilpatyössä voittamaan. Vanhat
kiittivät ahkerimpia ja kokivat heidän voimastansa ja uutteruudestaan
päättää, niistäkö vastaisuudessa pariskunta syntyisi. Silloinpa aina
kuultiin Harttua ja Liisaa yhdessä mainittavan. Harttu yhtyi leikkiin,
mutta Liisa nauroi vain ja otti sirppinsä, taas työhön ruvetakseen.
Kuulihan Laurikin tuon puheen, ja hän hymyili kummallista hymyä,
jota ei itsekään voinut oikein selittää.
Ruistalkoon loputtua oli Uotilan väki vanhan tavan mukaan käskenyt
pelimannit taloon, ja pitkälle pimeään elokuun yöhön tanssia
tepisteltiin tuvassa ja huviteltiin täydestä sydämestä.
Kerran kun tanssi juuri oli parhaillansa, lähti Lauri ulos pihalle ja astui
vitkastellen sen poikki sitä tietä kohden, joka suurelle maantielle
johdatti. Etsikö hän ketään, jota ei tuvassa ollut, vai eikö, sitä ei voitu
tietää.
Näin kävellessään yön hiljaisuudessa, kuuli hän pian vain kaukaa
tanssivain töminää tuvassa ja viulujen kimeitä ääniä, mutta lähellä taloa
olevasta avonaisesta vajasta kuuli hän selvästi kahden ihmisen äänen,
jotka hiljaa puhuivat keskenänsä.
Lauri seisahtui äkkiä, sillä toisen ääni oli hänelle hyvin tuttu. Se oli
vieno naisääni. Se oli Liisan ääni. Kuka toinen oli, ei Lauri äänestä
voinut päättää; sen hän vain kuuli, että se oli miehen ääni. Mutta
selvästi kuuli hän mitä vajassa puhuttiin, kun siinä rauhatonna seisoi
kuunnellen.

Ne, jotka siellä keskenään puhuivat, näyttivät istuvan vähän matkaa
toisistaan, sillä he puhuivat aivan selvästi, vaikka kaiketi koettivat
hiljentää ääntänsä.
Niihin sanoihin, jotka Liisa oli lausunut kun Lauri ensin kuuli hänen
äänensä, vastasi toinen, hetken ääneti oltuansa: "Kyllähän se niin on,
ettei meillä kummallakaan ole mitään, ja puutetta ja kurjuutta siitä
syntyisi, jos nyt joutuisimme yhteen."
"Niin, kyllä se on parasta, ettemme nyt asiaa ajattele", vastasi Liisa
tyynesti.
Taas vallitsi äänettömyys. Sitten kuului toinen ääni jatkavan:
"Kenties joku rikkaampi poika tulee ja kutsuu sinut luoksensa."
"Kyllähän se on mahdollista", vastasi Liisa, ikäänkuin tuntien oman
arvonsa, mutta salainen suru värähteli hänen äänessänsä.
"Niin, se kyllä saattaa tapahtua -- ja silloin pääset sinä omaan valtaasi",
sanoi toinen vitkaan.
"Hyvä on köyhän tytön, jolla ei mitään maailmassa ole, tulla omaan
valtaansa ja päästä palelemasta", vastasi Liisa.
Sen jälkeen oli hyvän aikaa aivan hiljaa vajassa. Laurikin oli vaiti, eikä
uskaltanut hengähtääkään. Vihdoin sanoi toinen, joka sanan pontevasti
lausuen, mutta ikäänkuin hän olisi tahtonut panna sanoihin jonkinlaista
leikillistä mieltä:
"Jos mulla vain olisi rahaa, kyllä sinut silloin ottaisin."
"Sen kyllä uskon", sanoi Liisa vakavasti, "ja hyvä se olisi. Mutta
Jumala ei sitä salli."
Nyt puhe taas keskeytyi. Kuului vain kuinka tupakkapiipusta muutamat
savut vedettiin ja sitä sitte pari kertaa hiljaa ja vakaasti koputettiin
pölkyn päähän. Hetken kuluttua sanoi Liisa:

"Tuletkos nyt tanssimaan?"
"Tulen", vastasi toinen.
Lauri vetäytyi nyt hiljaa vajan taakse. Kaksi henkeä lähti vajasta ja
astui käsityksin pihan poikki. Kun ovi valaistuun tupaan avattiin, näki
Lauri selvästi ovesta lähtevässä kynttilänvalossa, että, niinkuin hän heti
oli arvannutkin, toinen tupaan astuvista oli Harttu, jonka hän ylpeästä
astunnasta jo silloin, kun tuo mies Liisan seurassa kävi pihan poikki, oli
luullut tuntevansa.
Kun Lauri vähän ajan päästä tuli tupaan, näki hän, että Harttu ja Liisa
vielä tanssivat toistensa kanssa, mutta hän käänsi pois silmänsä heidän
puoleltaan ja rupesi korkealla äänellä puhuttelemaan vanhuksia ja laski,
ollen kovin iloinen olevinansa, leikkiä muiden tanssivain tyttöjen
kanssa. Sellaisena ei häntä oltu nähty siitä ajoin kun hän nai, ja sen
tähden hymyilivät vanhukset ja kiittivät emännän väkevää juomaa ja
sitä iloa, jonka oiva olut oli tuottanut isännälle ja kaikille vieraille
Uotilan reimassa talkoossa.
Mutta Lauri näki illempana, kuinka ei ainoastaan Harttu, vaan