Uotilan isäntä | Page 5

hänen nöyrä, kaino
luontonsa hänen lähetä miestänsä suuremmalla rakkaudella, kuin mitä
hän huomasi Laurilla olevan häneen.
Lujasti ja vastustamattomasti valtasi nyt rakkauden tunteet Laurin, kun
hän miehuutensa täydessä voimassa kohtasi naisen, jonka koko olento
tunkeusi hänen sydämeensä.
Uhkaavana seisoi kyllä uskollisen vaimonsa kuva hänen omantuntonsa
edessä, mutta kun hän Liisan näki tai kuuli hänen puhuvan, vaikeni nuo
nuhtelevat äänet hänen sydämessään heti ja pakenivat hetkeksi hänen
sielunsa pohjalle. Vaan siellä asuivat ne kuitenkin vaiti ja heikkoina,
kuin kaipaavat muistot viattomista lapsista, jotka heidän äitinsä
murhasi juuri kun he olivat syntyneet Jumalan kauniiseen maailmaan,
mitkä muistot sitten elävät tämän äidin sydämessä kunnes hauta sen
peittää. Niin eivät nämä Laurin tunteet itsessään olleet syntisiä, sillä
sydämellinen rakkaus on aina pyhä, vaan syntisiksi tulivat ne, kun hän
niiden tähden unhotti kunniansa ja sen uskollisuuden, jonka hän oli
vaimollensa luvannut. Silloin oli rakkaus myrkytetty, ja se sulo ja
hurskaus, jonka syttynyt rakkauden liekki antaa ihmiselle, oli hänessä

pakolainen, väliin ivaileva, väliin itkevä hänen sielunsa autuutonta tilaa.
Emmehän voi estää lintuja lentämästä päämme ylitse, vaan hyvin kyllä
pysähtymästä luoksemme ja pesimästä luonamme.
Emännän tauti oli kovinta laatua. Kauan oli hän elämän ja kuoleman
vaiheilla. Lääkäriä ei saatu, vaikkapa Uotilasta oli lähetetty sellaista
hakemaan, ja vain ne luottamattomat lääkkeet, jotka pappilasta
suosiollisesti tarjottiin kunnioitetulle emännälle, olivat hänelle
saatavissa. Vihdoin sai kuitenkin hänen voimakas luontonsa taudista
voiton, ja hän parantui, vaikka vähitellen.
Kun Lauri huomasi, että emäntä jäi henkiin, joutui hän raskaille ja
synkille mielin, ja selvemmin käsitti hän sen pahan synnin, jota hän
sydämessään kantoi eikä voinut siitä poistaa.
Vaikka emäntä vielä joulupyhinäkin oli vuoteen omana, tahtoi hän
kuitenkin, että tätä maamiehen iloisinta ja huolista vapainta aikaa
vietettäisiin Uotilassa kuin ennenkin. Ruokaa ja juomia oli runsaasti, ja
nuoret huvittelivat iloisesti keskenänsä.
Hartulla, joka viime aikoina vain harvoin oli saanut sydämellisemmin
puhua Liisan kanssa, oli siihen nyt usein tilaisuutta. Liisa näytti olevan
hyvin iloissaan hyvän emäntänsä parantumisesta ja siitä, että emäntä oli
tyytyväinen siihen tapaan, jolla taloutta oli hoidettu hänen sairaana
ollessaan. Hän oli sen tähden joulupyhinä jos mahdollista iloisempi ja
leikkisämpi kuin mitä hän ensin taloon tultuansa oli ollut, ja alati kuului
naurua ja leikkipuheita kun Liisa ja Harttu joutuivat yhteen.
Silloin läksi Lauri useimmiten emännän huoneeseen. Siellä hän ei
paljoa puhunut, vaan heittihe tavallisesti vuoteelle, ikäänkuin olisi
aikonut nukkua.
Kun väki pyhänä läksi kirkkoon, ajoi Liisa ja toinen talon tytöistä
yhdessä. Harttu istui heidän sylissänsä, ajaen. Hän ylpeili siitä
kunniasta, jota nuo kaunokaiset hänelle osottivat.
Mutta yksin ajoi isäntä koreassa korjassaan kirkkoon, joka sytytettyjen
kynttiläin valaisemana säteili kaukaa.

Siellä koetti hän rukoilla, mutta sydän oli vaiti eikä hänelle niitä oikeita
sanoja sanonut, joita vailla rukous, kuin siivetön enkeli, ei koskaan
kohoa taivaaseen. Sovitusta hän ei löytänyt siellä.
Uuden vuoden tultua pääsi emäntä taas jalkeille; naapurien kesken
puhuttiin silloin usein kuinka hartaasti Lauri varmaankin olisi
murehtinut, jos emäntänsä olisi muuttanut Tuonelan tuville, sillä niin
kauan kuin emäntä sairasteli olihan tuskin ainoatakaan kertaa lähtenyt
talosta; niin hellä oli hän emännällensä.

IV.
Leikkuu-aika.
Kun nyt emäntä taas oli ruvennut talouttansa hoitamaan, näytti elämä
Uotilassa kaikissa kohdin asettuneen entisilleen. Syytä oli kyllä uskoa
että näin oli laita.
Isäntä, joka taas ja kenties ahkerammin kuin koskaan ennen johti tuon
suuren talon ulkotöitä, oli kodissansa ääneti ja umpimielinen kuin
ainakin, mutta hänen käytöksessään emäntää kohtaan ei milloinkaan
huomattu vähintäkään tylyyttä. Yhdessä he neuvottelivat talon asioista
ja jakoivat keskenänsä ne huolet ja ilot, jotka vaihteleva aika toi
Uotilan tuville.
Sen vain olisi tarkempi silmä kuin emännän voinut huomata
muutokseksi isännän oloissa, että hän nyt, kun hän työstä oli vapaa,
useammin kuin ennen otti raamattunsa hyllyltä ja luki siitä ääneti
itsekseen. Niinikään oli hänen nyt tapa joka sunnuntai-aamu hoputtaa
emäntäänsä valmistautumaan kirkkomatkalle. Kirkossa istui hän
penkissään järkähtämättä saarnastuoliin katsellen ja tarkasti papin
sanoja kuunnellen tai virsikirjastaan lukien. Ja kun virret veisattiin,
lauloi Laurikin, eipä kuitenkaan niin kuin ennen, jolloin hänen
voimakas äänensä rauhallisna ja heleänä ikäänkuin johti seurakunnan
monisävelisiä ja vapisevia ääniä -- nyt kuului Laurin ääni heikommalta
ja vähän epäselvästi. Oli kuin hän olisi pelännyt, että oma äänensä

liiankin selvästi ilmoittaisi Jumalalle kuinka hänen sydämensä oli laita.
Ja tähän sydämeen juurtui päivä päivältä yhä syvemmäs kamala ajatus,
joka uhkasi vihdoin vallita hänet kokonaan. Yön unettomina hetkinä ja
useinpa keskellä päivän vaivaloista työtäkin mietiskeli hän:
milloinkahan se päivä viimeinkin ennättää, jolloin emäntä kuolee.
Olihan emännän kova sairaus Lauria totuttanut hänen kuolemaansa
odottamaan. Nyt oli kuin ei hän enää olisi voinut jättää tätä ajatusta.
joka monimuotoisena lähestyi häntä, vuodattaen hänen sieluunsa,
hänen oman kurjuutensa ja heikkoutensa katkeria tunteita. Tätä tietäen
ja tuntien hän taika-uskoisella hurskaudella ahkeroitsi käydä kirkossa ja
tahtoi Jumalaa rukoilemalla saada syntiset ajatuksensa anteeksi. Mutta
näitä ajatuksia hän kuitenkin rakasti, eikä niitä oikein katunutkaan, ja
kun hän pitkällisistä rukouksista palasi työhönsä, kantoi hän aina kuin
ennenkin noita vanhoja ajatuksia sydämessään, päivä päivältä yhä
syvemmin siihen juurtuneina.
Kun nyt kevät oli ohitse, oleskeltiin yhä harvemmin huoneissa, ja
kiireiset ulkotyöt vaativat useimmiten, että kaikki palkolliset ottivat