Uotilan isäntä | Page 4

Leenan
uskolliseksi ja toimevaksi vaimoksi. Kuinka ajattelikin, eivät voineet
ajatuksensa muodostua syytökseksi häntä itseänsä vastaan. Jos
vaimonsa nyt kuolisi, kyllä antaisi hän hänelle anteeksi mitä häntä
vastaan ehkä oli rikkonut, sillä eihän sitä paljo ollut.
Vihdoin nukkui hän.
Unet ovat usein niiden ajatusten lapsia, jotka päivällä tahdomme sulkea
sydämeemme. Ehdottomasti esiintyvät ne yöllä ivaillen ja
kummallisina sielumme silmälle. Semmoisiako kuvia päivän
ajatuksista olivat ne, jotka tänä yönä Laurin sielulle esiintyivät?
Hän näki unissaan vaimonsa kuolleena ja tuli nyt muun hautajaisväen
kanssa pois hänen haudaltansa. Tullessa Uotilan pihaan, kuului sieltä
soittoa vienosti kajahtelevan. Huoneen rappusilla seisoivatkin pitäjän
tunnetut pelimannit, ja ne menivät häntä vastaan ja heidän kanssaan
hänen oma vaimonsa, jonka hän äsken oli luullut haudanneensa. Hän
oli morsiuspuvussaan, tarttui hänen käteensä, ja nyt menivät he papin
eteen, joka uudelleen luki heille vihkimissanat.
Mutta etäällä suuressa salissa luuli Lauri näkevänsä kuinka Liisa seisoi
itkien, vaikka ei sitä voinut nähdä muut, kuin hän. Hän ei enää
kuunnellut papin sanoja, vaan katseli tuota itkevätä tyttöä, ihmetellen
minkä vuoksi hän itki. Kuta kauemmin hän katseli, sitä raskaammaksi

kävi hänen oma rintansa ja oli kuin olisi hänkin ollut itkeä.
Vihdoin hävisi tyttö hänestä yhä etemmäs, väliin hiljaa huutaen isäntää.
Silloin heräsi Lauri.
Aamukoitteen vienossa valossa näki hän todellakin Liisan vuoteensa
vieressä. Hän oli hänet herättänyt.
Äkisti kavahti Lauri tilaltansa ja kysyi vielä melkein unen horroksissa:
"Onko hän kuollut?"
Liisa ei kuullut hänen sanojansa, vaan sanoi hiljalleen:
"Emäntä tahtoo teitä puhutella", jonka jälkeen hän meni pois.
Lauri astui siihen kamariin, jossa emäntä makasi.
Hän oli aamupuolella yötä herännyt unestansa ja herättänyt Liisan, joka
makasi hänen luonansa, ja kysynyt isäntää. Hän näytti olevan päästään
aivan selvä, vaikka muuten hyvin heikko.
Kun Lauri istahti vuoteen laidalle, sanoi Leena vienolla äänellä hänelle,
että Jumala luultavasti oli lähettänyt hänelle kovan taudin, koska hän
niin äkkiä oli käynyt niin heikoksi ja voimattomaksi. Kauan tullee hän
olemaan kykenemätön emännyyttä pitämään. Paljon oli hän tahtonut
lähestyviin joulupyhiin varustaa, mutta se täytyi muiden nyt toimittaa.
Ja kun hänellä nyt oli terveempi hetki, tahtoi hän määrätä Liisan
hoitamaan taloutta hänen sairautensa ajaksi. Hän sanoi kuinka se ja se
oli tehtävä talon tavan mukaan.
Lauri istui äänetönnä ja vakaana, ja kuunteli tarkasti emännän sanoja.
Hänkin katsoi soveliaaksi, että Liisa sai talon emännyyden huostaansa,
ja oli mielissään, että emäntä itse niin sääsi. Emännän vaiettua, lupasi
isäntä, että kaikissa oli meneteltävä niinkuin hän tahtoi.
Pitkän puhumisen perästä oli emäntä väsynyt ja pyysi nyt isäntää
hänelle pyhästä raamatusta lukemaan.

Lauri otti kirjan esille, istuutui vähän etemmäs Leenasta ikkunan
viereen, josta hämärä valo yhä enemmin vaaleten tuli, ja luki selvällä,
vakaalla äänellänsä Luukkaan evankeliumin viidennentoista luvun,
joka kertoo tuhlaaja-pojasta.
Kauan ennen kuin Lauri lopetti lukemisensa oli kuume taas yltyvällä
voimalla vallannut emännän, joka ummistunein silmin makasi
tilallansa.
Vaan Lauri ei sitä huomannut. Mitä pitemmältä hän luki pipliaa, sitä
enemmin teki hänen alkuansa hellä, hurskas sielunsa hänet itsensä
tuhlaajapojan kaltaiseksi, ja kuten tämä katuen palasi isänsä kotiin, niin
olisi hänkin tahtonut pyytää emännältä pahat ajatuksensa anteeksi.
Lukemisen vielä kestäessä oli Liisa tullut kamariin. Ääneti istahti hän
ja kuunteli mitä isäntä luki. Oli kuin ei olisi Lauri huomannut hänen
läsnä-oloansa, vaan hänen äänensä muuttui kuitenkin ja hänen
ajatuksensa näyttivät etenevän kauas tuosta hurskaasta vertauksesta,
jota hän luki.
Kun hän oli lopettanut ja pannut pois piplian, katseli hän Liisaa, joka
vielä istui siinä sormet ristissä. Hän ei vielä milloinkaan ollut Laurista
niin kauniille näyttänyt kuin nyt, kun hän vielä ikäänkuin kuunteli noita
vaienneita sanoja.
Liisa loi silmänsä isäntään, jonka kanssa hän ei ennen ollut puhellut
monta sanaa, ja sanoi huolestuneena: "Voi, jos emäntä nyt kuolee!"
Lauri katsahti vaimoonsa ja alkoi sitten kertoa Liisalle kaikki, minkä
emäntä oli määrännyt. Liisa sai siitä paljon miettimistä, kuinka saisi
kaikki niin tehdyksi, kuin emäntä sen tahtoi.
Kohta sen jälkeen meni hän askareillensa tupaan, jättäen kamarin oven
auki, että kuulisi, tarvitsisiko sairas hänen apuansa.
Laurikin läksi ulos katsomaan renkien töitä. Vaan kauan ei hän
viipynyt poissa ennen kuin jälleen tuli tupaan, jossa kävi korjailemaan
isoa ja kallista nuottaa, mikä syyskalastuksessa oli rikkunut.

Tässä työssä oli hän sitten kauan tuvassa.
Monta sanaa ei hän kuitenkaan puhunut Liisalle, joka ahkerasti
askaroitsi talon monissa töissä. Ei rohjennut hänkään puhua monta
tuolle yhä harvapuheiselle, vakaalle isännälle; väliin kyseli hän
kumminkin talon tapoja, kun joku uusi työ oli tehtävä. Silloin vastasi
Lauri hänelle aina leppeästi ja tavattoman hiljaisella äänellä, juuri kuin
olisi hän tahtonut että Liisa vain kuulisi hänen äänensä.
Mutta vaikka hän ei Liisaa paljon puhutellut, katseli hän kuitenkin
useasti nuorta tyttöä, kun ei tämä sitä huomannut.
Ja kuta enemmän hän katseli ja oppi häntä tuntemaan, sitä selvemmin
hän älysi, että tyttö oli hänelle sangen rakas, ja ettei hän häntä koskaan
voisi unhottaa. Lauri ei ollut ketään koskaan rakastanut, ei silloinkaan
kun nuorena poikana oli tepastellut seudun nuorten ja iloisain neitosten
kanssa. Hän nai, kuten sanottu, vain hankkiakseen talollensa emännän
äitinsä kuoltua. Vaikka vaimonsa ei kauan voinut olla rakastumatta
nuoreen, komeaan mieheensä, ei sallinut kuitenkaan