Unelmiensa uhri | Page 7

puheli h?n jos jostakin, -- omasta itsest??n kuitenkaan ei mit??n. Eih?n ?iti, tuo j?rkev?, kylm? ?iti, voinut h?nt? k?sitt??. H?n vain huolestui tytt?rens? tunteellisuudesta eik? tiennyt sille muuta neuvoa kuin valituksia ja nuhteita. Siksi Eevi yh? enemm?n vieraantui ?idist?ns?.
Vuoden umpeen vieritty? oli suuria muutoksia tapahtunut Soinamon pappilassa. Rovasti Bj?rk oli hakenut ja saanut paikan kaukana entisest? kodistansa. Itse muutti h?n sinne jo toukokuussa, ruustinnan ja Eevin oli m??r? tulla j?less? vasta kes?kuun keskipaikkeilla.
Eeville oli poismuutto kauniista Karjalasta suuri ja sanomaton suru. H?n oli Soinamossa viime aikoina ik?v?st? aivan sairas.
Kuinka voisikaan h?n erota t?st? rakkaasta kodistansa? Joka kivi, joka kanto, joka puu ja pensas t??ll? oli h?nen yst?v?ns?. Soinamon joka sopukkaan liittyiv?t h?nelle pyh?t lapsuudenmuistot, viel?p? nuoruudenkin ensi unelmat. Kodilta ei voisi mik??n muu paikka maan p??ll? tuntua. Luopua Soinamosta oli yht? kuin riist?? syd?n omasta rinnastansa. Siit? h?n oli varma.
Haihduttaakseen Eevin kiihke?t? surua kutsuivat vanhemmat Elsan h?nelle seuraksi. Mutta surunsekaista oli yhdess?olon ilokin. Kesken innokkainta keskustelua saattoi Eevi nyyhkien heitt?yty? yst?v?ns? kaulaan, eik? h?nt? mik??n silloin tyynnytt?nyt. Selityksi? ei h?n tahtonut kuunnellakaan. ?Tottua?, ?unohtaa?, mit? se merkitsi? Ihmiset, jotka puhuivat sellaista, eiv?t ymm?rt?neet, mit? h?n tunsi.
?Kuss' aallot Laatokan vuoriin ly?, Kuss' Imatran innot raukes? -- saneli Elsa Eeville heid?n istuessaan yhdess? kosken partaalla. ?Kuss' uurtaa vaaroja --.?
?Elsa, sin? et saa, min? en jaksa en??!? Eevi k?tki kasvonsa Elsan syliin ja nyyhkytti.
??l? nyt, Eevi rakas, tyynny v?h?n -- --.?
?Tyynny, tyynny!? ?Min? en jaksa tuota kuulla! Min? en voi!? Eevi polkaisi kiihke?sti jalallaan.
?Mutta Eevi, jos oikein lujasti tahtoo, luulen kyll?, ett? voi opp --?
Mutta silloin menetti Eevi malttinsa. Oppia, -- oppia tyyneksi! Semmoisesta ei ollut h?nelle puhumista. Elsa saattoi niin sanoa, h?nell? kun aina oli lukunsa ja monenmoiset harrastuksensa mielt? viihdytt?m?ss?. Mutta toisin oli Eevin laita. Miksi juosta ?idin tiell? taloustoimissa aikaansaattamassa tyhmyyksi? tai miksi lukuja jatkaa, kun ei h?nell? niihin ollut taipumusta eik? haluakaan. Ty?t?n ja yksin h?n oli ollut jo t??ll? Soinamossakin, mutta t??ll? oli koko ymp?r?iv? luonto h?nen yst?v?ns?. H?n ei voinut olla onneton Soinamossa, olivatpa olot millaiset tahansa. -- Mutta mit? tekisi h?n, ja miten k?visi h?nen tuolla vieraalla seudulla? H?n suruunsa aivan n??ntyisi, seh?n oli selv?.
Ero Soinamosta oli sit?paitsi ero Erkinkin l?heisyydest?.
?Mutta luuletko?, kysyi Elsa, ?ett? todella h?nt? rakastat? H?n on kaunis ja hyv? lapsuudenyst?v?, lieneek?h?n h?n sinulle muuta??
?Ainakin h?nen rakas, kaunis kuvansa liittyy kaikkeen tulevaisuusunelmiini?, vastasi Eevi hiljaa, melkein kuiskaten. ?H?n ja Soinamo ovat minulle rakkainta maan p??ll?, ja molemmista t?ytyy minun nyt erota.?
??l? itke, Eevi rakas!? Elsa siveli hiljaa yst?v?ns? p??t?, ?luulen varmaan, ett? viel? saat paljonkin onnea osaksesi. Jos sin? kerran opit oikein todella rakastamaan, silloin et en?? vain haaveile, vaan k?yt ty?h?n ja toimintaan, ja silloin surusikin haihtuvat.?
Mutta Eevi ei h?nt? kuunnellut. H?n yh? vain itki, itki kauan ja katkerasti.

IV.
Kes? oli keskipaikoillaan ja hein?nteko alkamassa. Oli rippipyh?, ja v?ke? vilisi kirkolla tiet aivan mustana. Ennenkuin alkaisi kiireellinen hein?ntekoaika, halusi kukin pit?j?n kulmakunniltakin kirkolla k?yd?, ja rippipyh?ksi silloin matka m??r?ttiin. Toiset olivat tulleet syd?mens? sis?isen ik?v?n pakoittamina kirkkoon kuullakseen el?m?n sanaa. Toiset siksi, ett? tiesiv?t kauppojen rippipyh?n? k?yv?n hyvin ja tapaavansa paljon tuttuja.
Kansaa oli jo aikalailla ja lis?? tuli yh?. Hevosmies toisensa j?lkeen karautti pit?j?ntuvan edustalle, rattaat t?ynn? v?ke?, ja jalkamiehi? saapui sek? yksitellen ett? joukoissa. Kirkkorannassa, jonne suuret, monisoutuiset kirkkoveneet kilvan tulla kiitiv?t, pistiv?t perille saapuneet keng?t jalkoihinsa ja hakivat vakasta parhaat pyh?liinat p??h?ns?.
Sill'aikaa, kun vastatulleet valmistautuivat kirkkoreilaan, pitiv?t toiset hauskaa odotellessaan jumalanpalveluksen alkamista. Pit?j?ntuvan edustalla kuljeksivat miehet pieniss? parvissa tupakoiden, keskustellen ja leikki? laskien. Vaimov?ki ker?ytyi tihe?mpiin ryhmiin, joissa k?vi aika s?pl?tys, sill? uutisia oli paljon ja t?rkeit?.
Puhelus selveni pian, ett? oli erityinen syy entisten lis?ksi, joka t?n??n oli koonnut v?ke? kirkolle. Pastori Heikki Salon, pit?j?n oman kasvatin, piti t?n??n saarnata kotikirkossa. H?n oli vanhan suntion poika, kirkon juurella syntynyt ja kasvanut, tuttu kaikille pit?j?l?isille. Vaimov?ki valmistihe saarnaan hartaasti l?pik?yden kaikki h?nen el?m?ns? vaiheet. Er?s eukoista kertoi h?nen syntym?st??n ja kaikista siihen kuuluvista seikoista. Toinen kuvasi tarkkaan risti?iset. Sitten seurasivat Heikin lapsuuden leikit, h?nen ensi askeleensa opin tiell? kansakoulussa, l?ht? l?himp??n lyseoon ja lopuksi rippikoulu, -- jonka johdosta muijat kyll? muistivat mainita, oliko heid?n poikansa pastorin kanssa saman vuoden rippilapsia.
Nyt hel?htiv?t kirkon kellot soimaan. V?r?ht?en kaikui ??ni kautta seudun, yli v?lkkyvien vesien aina toiselle rannalle, josta hiljainen kaiku sen takaisin kantoi.
V?ki vet?ytyi hautausmaalle, miss? papit ruumiita siunasivat.
Hautaus oli p??ttynyt, samoin rippisaarna ja alttaripalvelus. Seurakunta veisasi nyt saarnavirtt?, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi voimakkaasti, joskin katseet tuon tuostakin uteliaina k??ntyiv?t sakariston ovelle.
Liikutuksesta vapisevin k?sin aukaisi vanha suntio oven pojallensa. H?n astui hitaasti yl?s saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein ankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui.
Rukouksen j?lkeen alkoi saarna. Sen ensi sanat jo osoittivat ett? se oli toista maata kuin vanhan rovastin ja s?vyis?n kappalaisen puheet. Mutta moni joukossa tunsi pettyv?ns?, sill? toisenlaista he olivat odottaneet nuorelta ensikertalaiselta.
Puhuja ei maininnut sanaakaan omista tunteistaan, ei syntym?seudustansa eik? p?iv?n merkityksest?. H?nen puheestaan puuttui kokonaan runollisia kaunistuksia, mutta voimaa ja pontevuutta siin? oli.
?Ellei teid?n vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden