Unelmiensa uhri | Page 6

sen kanssa, jota Eevi halusi kuulla, mutta
hänen mieleensä joskus hiipi kuitenkin epäilys siitä, oliko tämä
ihanteellinen kuva tosi, ja oliko elämä todella pelkkää sopusointua ja
onnen-unelmaa.
Aihetta näihin ajatuksiin antoivat hänelle etenkin ne vaikutukset, joita
hän oli saanut Helsingissä. Hän oli kouluaikoinaan asunut ystävällisen,
vanhan tädin luona, joka omisti ihmeellisen voiman vaikuttaa nuoriin.
Hän otti osaa heidän rientoihinsa, heidän huveihinsa ja töihinsä, mutta
samalla hän aina sekä sanoin että töin todisti siitä vakaumuksesta, joka
kokonaan oli läpitunkenut hänet: että elämänyhteys Jumalan kanssa oli
ainoa todellinen onni. --
Eeville oli tämä aluksi kovin outoa. Hän oli tosin kodissaan tottunut
siihen, että puhuttiin Jumalasta, mutta ainoastaan elämän juhlallisina
hetkinä. Niitä, jotka sitä muulloinkin tekivät, oli hän oppinut pitämään
joko ulkokullattuina tai niin jäykkinä ja synkkinä, että häntä aivan
peloitti. Mutta Hanna-täti oli toisenlainen. Hän oli iloinen, ystävällinen
ja luonnollinen. Ja samanlaisia olivat hänen ystävänsäkin, sekä
vanhemmat että nuoremmat, jotka silloin tällöin kävivät häntä
tervehtimässä. He tuntuivat Eevistä sekä ihailtavilta että kadehdittavilta.
Ei tarvinnut heidän pelätä kuolemaakaan. Tulipa se milloin tahansa oli
se tervetullut. Ja se oli kuitenkin paras kaikesta, sillä kauhea oli tuo
ajatus, että kuolema milloin tahansa aivan yht'äkkiä ja odottamatta
saattoi kohdata.
Rippikouluopetus antoi Eeville aihetta uudelleen ajatella näitä asioita.
Hän tuumaili ja mietti ja tuli siihen päätökseen, että hänkin tahtoisi olla
noin onnellinen ja levollinen, tulipa elämä tai kuolema. Mutta tie
tuohon onnelaan oli itsensäkieltäymyksen ja uhrautumisen tie, ja liian
kolkolta tuntui kääntyä sille nyt, juuri kun elämä vast'ikään oli eteen
auennut, kun paras nuoruuden aika oli käsissä.

Mitä Eevi näin itsekseen ajatteli, sitä ei hän uskonut kenellekään
muulle, kirjoitti vain pitkiä kirjeitä Hanna-tädille ja sai pitkiä,
sydämellisiä vastauksia. Täti kehoitti häntä puhumaan suoraan
vanhemmille ja odottamaan, ellei hän vielä tahtoisi tehdä
rippikoululupaustansa.
Parasta se kai olisi ollutkin, mutta Eeviltä puuttui siihen rohkeutta,
osaksi haluakin. Puhuako vanhemmille ajatuksiansa, herättää isän
hämmästystä ja äidin mielipahaa? Ei, ei, sitä hän ei voinut. Mitä
vanhemmat sanoisivat siitä ja mitä muut ihmiset? Entä tuo viimeinen
ratkaiseva askel pois lapsuudesta täysi-ikäisten joukkoon, sekin jäisi
siten ottamatta.
Ei, hän ei voinut sitä tehdä. Olot häntä suorastaan pakoittivat. Kyllähän
rakkaudesta rikas Jumala antaisi hänelle anteeksi, mitä hän rikkoi. Jos
se rikos olikaan, ettei hän vielä voinut heittää kaikkia kauniita
unelmiansa eikä kuitenkaan lupauksen teosta kokonaan peräytyäkään.
Eevi oli nyt lopettanut rippikoulunsa. Isä oli hänet vannottanut kotona
omassa huoneessansa. Rakkaus tyttäreen oli voimaa ja sydämellisyyttä
sanoille antanut. Rovasti oli puhunut lämpimästi elämän kevätajasta,
sen iloista ja toiveista, hän oli puhunut keskikesän työpäivästä ja
syksystä, joka kerran saapuu. Sitten kuvasi hän Jumalan rakkautta, sitä
rakkautta, joka kautta elämän on valkeutena kaikilla meidän teillämme.
Keväisenä sateena virtasivat silloin Eevin kyyneleet. Hän itki Jumalan
suurta rakkautta ja omaa kehnouttansa, itki elämän vakavuutta ja sen
ihmeellistä suloa.
Näin hän kirkossakin itki seuraavana päivänä, kun hän vanhempiensa
rinnalla astui ehtoollispöytään. Urut kaikuivat silloin niin kumman
valtavasti, ja seurakunta veisasi: »Oi Jumalan karitsa, joka poisotat
maailman synnit.»
Eevi oli ääneti koko ajan kotimatkalla. Tyytyväisenä, mutta melkein
arastellen katseli hän kotona saamiansa kauniita lahjoja. Äidin antama
sormus kimalteli kauniina hänen sormessaan, mutta kauan ei hän
sitäkään uskaltanut katsoa, alkaisi vielä itseään ihailla ja sitä hän ei

tahtonut. Hän tahtoi olla harras ainakin nyt tänä suurena
juhlapäivänänsä.
Pöydällä Eevin huoneessa toisten lahjojen joukossa oli
»Ljungblommor». Sen hän avasi ja luki runon »Nattvardsbarnen.»
Sitten heittäytyi hän nyyhkien sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja toisti
hiljaa:
»O Herre vi äro de svigtande rön, Dem villorna jaga och böja, Vi äro de
gungande vågor i sjön, Dem vindarna sänka och höja, De fladdrande
fläktar af tro och af bön, Lätt rörde, men tröge att dröja.»
Illalla ei tullutkaan unta Eevin silmiin. Hänellä oli niin paljon
ajateltavaa.
Nyt ei kukaan häntä enää lapseksi sanoisi. Se ajatus johtui ensimäiseksi
mieleen ja toi tullessaan juhlallisen, melkein peloittavan tunteen.
»Jumalan johdolla aloita maailmanmatkasi», oli Hanna-täti kirjoittanut.
Mutta taisiko hän toivoa Jumalan ohjausta elämässä, kun hän heikosti
kuroitti toista kättänsä Jumalalle, toista kiihkeästi ojensi maallista
onnea tavoitellen. »Joka minun perässäni tahtoo tulla, hän ottakoon
ristinsä, kieltäköön itsensä ja seuratkoon minua.» -- Sanat juolahtivat
Eevin mieleen ja saivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotamaan.
Hän itki hetken hillitsemättömästi. Mutta kun silmiä alkoi kirveltää,
muisti hän miten paljon hän tänä päivänä oli itkenyt. Hänen
silmäluomensa olivat varmaan paksut ja punaiset. Niistä taas johtui
mieleen ajatus, että miltähän hän oli näyttänyt tänään kirkossa? Erkki
vanhempineen ja melkein kaikki pappilan seurapiiriin kuuluvat olivat
olleet siellä. Varmaan olivat he häntä tarkastaneet. -- Uusi, musta puku
oli sievä, mutta entä hänen kyyneleiset kasvonsa ja nuo punaiset
silmät?
Kesken näitä ajatuksiansa Eevi säpsähti. Kuinka taisi hän semmoista
ajatella, kuinka olla niin turhamainen tänä tärkeänä päivänä?
Taas tuli itku, ja siihen itkuunsa hän nukkui.

* * * * *
Jonkun aikaa näitten tapausten jälkeen oli Eevin mieli vielä levoton ja
kaipaava. Hän kirjoitti ahkeraan Hanna-tädille ja luki usein
Raamattuansa. Mutta vähitellen alkoivat nämä ajatukset haihtua hänen
mielestänsä. Soinamossa kävi kesänaikana paljon vieraita, Eevi talon
tyttärenä piti