Unelmiensa uhri | Page 7

heille tavallisesti seuraa. Hän teki tehtävänsä ilolla ja oli
huvitettu kaikista niistä »hienoista» ja »hauskoista» vieraista, jotka
kävivät pappilaa ihailemassa. Mutta näiden ulkonaisten vaikutusten
moninaisuus teki sen, ettei mikään päässyt häneen syventymään. Hänen
sielunelämänsä oli jäänyt kuin perustusta vaille ja se mureni nyt hetken
haihtuviin tunnelmiin ja haaveiluihin.
Yksin ollessaan oli hänen paras huvinsa harhailla kotimetsät ristiin
rastiin. Unohtaen ajan jäi hän silloin usein kotikosken rannoille
unelmoimaan. Hän katseli virran välkkyvää vettä ja sen kauniita
kalliorantoja. Tuuli huminoi hänelle, ja koski kuohui. Luonto säesti
sulavin sävelin hänen haaveilujansa.
Tämän rakkaan kodin helmassa, tässä kosken partaalla koivun alla hän
istui, ja tuossa, tuota kapeaa metsäpolkua tulisi hän, tuo valkolakkinen,
kookas nuorukainen. Hän lähenisi, ottaisi Eeviä kädestä ja sitten, sitten
-- -- -- Täällä kulkisivat he kahden kuiskaillen onnestansa, ja se olisi
suuri, sanomaton, kaikkia ääriä vailla -- --
Kun talvi tuli, loppuivat Eevin kävelyt koskenrannalle, ja hän sai tottua
maalaiselämän hiljaisuuteen. Vieraita kävi nyt harvoin, eikä Eevillä
ollut mitään erityistä työtäkään. Pitkät illat istui hän
koruompeluksineen äitinsä seurassa, tahi jonkun romaanin ääressä
omassa huoneessaan. Isää hän hyväili ja laski leikkiä hänen kanssaan.
Äidin kanssa puheli hän jos jostakin, -- omasta itsestään kuitenkaan ei
mitään. Eihän äiti, tuo järkevä, kylmä äiti, voinut häntä käsittää. Hän
vain huolestui tyttärensä tunteellisuudesta eikä tiennyt sille muuta
neuvoa kuin valituksia ja nuhteita. Siksi Eevi yhä enemmän vieraantui
äidistänsä.
Vuoden umpeen vierittyä oli suuria muutoksia tapahtunut Soinamon
pappilassa. Rovasti Björk oli hakenut ja saanut paikan kaukana

entisestä kodistansa. Itse muutti hän sinne jo toukokuussa, ruustinnan ja
Eevin oli määrä tulla jälessä vasta kesäkuun keskipaikkeilla.
Eeville oli poismuutto kauniista Karjalasta suuri ja sanomaton suru.
Hän oli Soinamossa viime aikoina ikävästä aivan sairas.
Kuinka voisikaan hän erota tästä rakkaasta kodistansa? Joka kivi, joka
kanto, joka puu ja pensas täällä oli hänen ystävänsä. Soinamon joka
sopukkaan liittyivät hänelle pyhät lapsuudenmuistot, vieläpä
nuoruudenkin ensi unelmat. Kodilta ei voisi mikään muu paikka maan
päällä tuntua. Luopua Soinamosta oli yhtä kuin riistää sydän omasta
rinnastansa. Siitä hän oli varma.
Haihduttaakseen Eevin kiihkeätä surua kutsuivat vanhemmat Elsan
hänelle seuraksi. Mutta surunsekaista oli yhdessäolon ilokin. Kesken
innokkainta keskustelua saattoi Eevi nyyhkien heittäytyä ystävänsä
kaulaan, eikä häntä mikään silloin tyynnyttänyt. Selityksiä ei hän
tahtonut kuunnellakaan. »Tottua», »unohtaa», mitä se merkitsi? Ihmiset,
jotka puhuivat sellaista, eivät ymmärtäneet, mitä hän tunsi.
»Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes» --
saneli Elsa Eeville heidän istuessaan yhdessä kosken partaalla. »Kuss'
uurtaa vaaroja --.»
»Elsa, sinä et saa, minä en jaksa enää!» Eevi kätki kasvonsa Elsan
syliin ja nyyhkytti.
»Älä nyt, Eevi rakas, tyynny vähän -- --.»
»Tyynny, tyynny!» »Minä en jaksa tuota kuulla! Minä en voi!» Eevi
polkaisi kiihkeästi jalallaan.
»Mutta Eevi, jos oikein lujasti tahtoo, luulen kyllä, että voi opp --»
Mutta silloin menetti Eevi malttinsa. Oppia, -- oppia tyyneksi!
Semmoisesta ei ollut hänelle puhumista. Elsa saattoi niin sanoa, hänellä
kun aina oli lukunsa ja monenmoiset harrastuksensa mieltä
viihdyttämässä. Mutta toisin oli Eevin laita. Miksi juosta äidin tiellä

taloustoimissa aikaansaattamassa tyhmyyksiä tai miksi lukuja jatkaa,
kun ei hänellä niihin ollut taipumusta eikä haluakaan. Työtön ja yksin
hän oli ollut jo täällä Soinamossakin, mutta täällä oli koko ympäröivä
luonto hänen ystävänsä. Hän ei voinut olla onneton Soinamossa,
olivatpa olot millaiset tahansa. -- Mutta mitä tekisi hän, ja miten kävisi
hänen tuolla vieraalla seudulla? Hän suruunsa aivan nääntyisi, sehän oli
selvä.
Ero Soinamosta oli sitäpaitsi ero Erkinkin läheisyydestä.
»Mutta luuletko», kysyi Elsa, »että todella häntä rakastat? Hän on
kaunis ja hyvä lapsuudenystävä, lieneeköhän hän sinulle muuta?»
»Ainakin hänen rakas, kaunis kuvansa liittyy kaikkeen
tulevaisuusunelmiini», vastasi Eevi hiljaa, melkein kuiskaten. »Hän ja
Soinamo ovat minulle rakkainta maan päällä, ja molemmista täytyy
minun nyt erota.»
»Älä itke, Eevi rakas!» Elsa siveli hiljaa ystävänsä päätä, »luulen
varmaan, että vielä saat paljonkin onnea osaksesi. Jos sinä kerran opit
oikein todella rakastamaan, silloin et enää vain haaveile, vaan käyt
työhön ja toimintaan, ja silloin surusikin haihtuvat.»
Mutta Eevi ei häntä kuunnellut. Hän yhä vain itki, itki kauan ja
katkerasti.

IV.
Kesä oli keskipaikoillaan ja heinänteko alkamassa. Oli rippipyhä, ja
väkeä vilisi kirkolla tiet aivan mustana. Ennenkuin alkaisi kiireellinen
heinäntekoaika, halusi kukin pitäjän kulmakunniltakin kirkolla käydä,
ja rippipyhäksi silloin matka määrättiin. Toiset olivat tulleet sydämensä
sisäisen ikävän pakoittamina kirkkoon kuullakseen elämän sanaa.
Toiset siksi, että tiesivät kauppojen rippipyhänä käyvän hyvin ja
tapaavansa paljon tuttuja.
Kansaa oli jo aikalailla ja lisää tuli yhä. Hevosmies toisensa jälkeen

karautti pitäjäntuvan edustalle, rattaat täynnä väkeä, ja jalkamiehiä
saapui sekä yksitellen että joukoissa. Kirkkorannassa, jonne suuret,
monisoutuiset kirkkoveneet kilvan tulla kiitivät, pistivät perille
saapuneet kengät jalkoihinsa ja hakivat vakasta parhaat pyhäliinat
päähänsä.
Sill'aikaa, kun vastatulleet valmistautuivat kirkkoreilaan, pitivät toiset
hauskaa odotellessaan jumalanpalveluksen alkamista. Pitäjäntuvan
edustalla kuljeksivat miehet pienissä parvissa tupakoiden, keskustellen
ja leikkiä laskien. Vaimoväki keräytyi tiheämpiin ryhmiin, joissa kävi
aika säplätys, sillä uutisia oli paljon ja tärkeitä.
Puhelus selveni pian, että oli erityinen syy entisten lisäksi, joka tänään
oli koonnut väkeä kirkolle. Pastori Heikki Salon, pitäjän oman kasvatin,
piti tänään saarnata