Unelmiensa uhri | Page 4

sanomalehtiä, ja Helmi-sisko, tyyni, tasainen
18-vuotias -- aivan toisenlainen kuin Erkki -- askarteli keittiössä. Äiti
otti käsityönsä ja istuutui Erkin viereen. Hänellä oli vielä paljon
puhelemista pojallensa.
»Äiti, kyllä minä kirjoitan sinulle ahkeraan», sanoi Erkki miehekkäästi.
Hän tiesi, että äidillä oli ainakin yhtä ikävä kuin hänellä itsellään.
»Kiitos siitä! Sinun kirjeesi tulevatkin olemaan paras iloni. Muista vaan
kertoa kaikesta, ikävistäsi yhtä hyvin kuin iloistasi.»
Erkki nyykäytti päätään.
»Luvuistasi tiedän sinun kyllä huolehtivan, mutta koeta myöskin tottua
tovereihin. Ole aina ystävällinen ja iloinen ja auta heitä kaikessa, joka
ei vain ole pahaa.»

Erkki pureskeli voileipäänsä ja oli hetken ääneti. Sitten loi hän suuret,
miettivät silmänsä äitiin ja sanoi hiljaa: »Äiti, minä tahdon koettaa.»
Mutta vielä monta tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkkosen pimeä ja
ylt'ympärillä hiljaista, hiipi tohtorinna poikansa huoneeseen. Erkki
valvoi vielä. Tohtorinna kääri peitteen paremmin hänen ympärilleen,
siveli kiharat pois otsalta ja kuiskasi hiljaa: »Jumala sinua siunatkoon,
poikani!»
Erkki tunsi kyyneleen putoavan otsalleen. Tohtorinna itki, -- ei sitä
tyhjyyttä, jonka hän tiesi tuntuvan Erkin poislähdettyä, -- vaan
paremmin ajatellessaan sitä, mitä tämä tunteellinen, suljettu ja arka
lapsi vielä elämänsä ajalla saisi kärsiä.
* * * * *
Eevi sairasti kauan Erkin, ainoan leikkitoverinsa kouluunlähtöä. Vasta
kun hän parin vuoden perästä sai koti-opettajattaren, tuli tappio
korvatuksi.
Näihin aikoihin Eevin elämä muutenkin muuttui. Koulutyö alkoi ja
leikkikin sai vähitellen toisen muodon. Nuket jäivät syrjään. Sadut ja
kertomuskirjat tulivat sitä enemmän halutuiksi.
Päästyään opettajansa seurassa ensin lukemisen makuun alkoi Eevi
pian ikävöidä enemmän »aika-ihmisten» tapaista lukemista. Varovasti
kuin pieni hiiri hiipi hän usein opettajansa huoneeseen, sieppasi sieltä
tämän kirjoja ja pujahti sitten salaa niitä ahmimaan piilopaikoissaan
vintillä ja konttoreissa. Näin lueskeli hän vähitellen kaikkea, mitä vain
talossa kertomusten tapaista oli: vanhoja pyhimystaruja ja romaaneja
pilventakaisista ihanne-oloista yhtä ahkeraan kuin uuden ajan
realistisimpia tuotteita. Se mitä hän koulussa oppi, oli murunen vain
sen henkisen ravinnon rinnalla, jota hän romaaneista ahmi.
Lähinnä kirjoja oli uusi opettaja Eevin paras seura. Hän vastasikin joka
suhteessa Eevin toiveita, oli ystävällinen, pitkä, solakka ja miellyttävän
näköinen. Ja Eevi päätti mielessään, että juuri semmoiseksi tahtoo
hänkin tulla, jahka vain ehtii kasvaa »hienoksi neidiksi».

Huolimatta siitä, että Eevi usein tuskitteli ajan hidasta kulkua, koitti se
päivä äkkiä ja odottamatta, jolloin Eevi täytti viisitoista vuotta.
Seuraavana syksynä piti hänen suorittaa tutkinto Helsingin
suomalaiseen tyttökouluun, sen neljännelle luokalle.
Kotoa lähtö oli siis lähellä, Eevin mielestä jo liiankin lähellä. Etenkin
viime ajat kodissa olivat olleet erinomaisen hauskat. Eevin opettajatar
oli nimittäin joutunut kihloihin, ja Eevi oli sen johdosta saanut uutta
miettimisen ja haaveilun aihetta.
Mahtoi »aikaihmisten» elämä kuitenkin olla kummallista ja hauskaa!
Kunhan vain siihen ikään pääsisi! Silloin oli ihana onnen aika
odottamassa -- --
Ruustinna alkoi huomata tyttäressään taipuvaisuutta haaveiluun ja
eräänä iltana, kun hän tapasi hänet kuutamossa istumasta katse
kyynelistä kosteana, hän vallan pelästyi. Mitä hulluutta semmoinen oli!
Hyvä, että Helsinkiin lähtö oli lähellä; uudet olot haihduttaisivat moiset
hassutukset. -- Ja elleivät olot siinä onnistuisi, ottaisi ruustinna itse asiat
ohjatakseen. Hän panisi kaiken kykynsä käytäntöön kasvattaakseen
tytärtänsä yhtä toimeliaaksi, järkeväksi ja mallikelpoiseksi kuin hän itse
oli. Haaveileminen oli sulaa hullutusta. Saa sitä hyvän miehen
haaveilemattakin, päätti ruustinna, saa ainakin minun tyttäreni.
Toiselta kannalta katsoi rovasti asiaa. Hänkin oli huomannut Eevin
taipumuksen, mutta vähääkään huolestumatta. Hänestä asia oli siksi
luonnollista. Kasvattajan vikaa ei hänessä muuten ollut ensinkään. Hän
oli itse runollinen luonne ja rakasti suuresti kaunista kotiansa, sen
koivikkoa, sen koskea ja kukkaistarhoja. Hiljaisena käyskennellessään
täällä paikasta toiseen, miettien ja leikkiä laskien, haaveili hänkin
tavallaan. Ihmekö siis, jos hänen tyttärensä, joka kaiken ikänsä oli
kasvanut tässä lumoavan kauniissa kodissa, nyt elämänsä aamuhetkinä
unelmoi ja haaveili sen helmassa.
* * * * *
Yksinäiset haaveilut Soinamossa vaihtuivat Helsingissä iloiseen
toveri-elämään, huvituksiin ja koulutyttömäisiin ystävyysliittoihin,

joihin Eevi antautui yhtä kiihkeästi kuin yksinäiselle haaveilulleen
Soinamossa. Siten kului aika nopeaan kuin unelma.
Nyt oli talvi, ja Eevi oli lähdössä kotiin joululuvalle -- viimeistä kertaa,
koulutyttönä, sillä ensi keväänä oli hänen määrä suorittaa loppuun
kurssinsa Helsingissä.
Hän oli vallan haltioissaan ajatellessaan läheistä kotiinlähtöä, ja hänen
iloansa lisäsi se, että hän sai hyvän ystävänsä, huone- ja
luokkatoverinsa Elsan mukaansa.
Iltaa ennen lähtöä malttoi Eevi tuskin mennä maata. Elsaa, joka jo oli
puolinukuksissa, kiusasi hän milloin hyväilyillä, milloin hassutuksilla
saadakseen häntä kuuntelemaan millaista oikein oli se kotiinmeno.
Ensin ajaa jytyyttävät he junassa iltapuoleen asti, kunnes saapuvat
pienelle asemalle, missä Oskar-renki odottaa, ja Teppo hirnua höröttää
kohta kun Eevi junasta astuu. Sieltä sitten jatketaan matkaa läpi
huurteisen metsän, missä kuu kumottaa ja taivaan tähdet tuikkivat,
kunnes tullaan kotiin, jonka valot jo etäälle loistavat, ja jossa isä, äiti,
Mustit ja Maijat ovat odottamassa.
Eevi olisi näitä kuvailujaan jatkanut vaikka aamuun asti, mutta kun hän
Elsan tasaisesta hengityksestä huomasi, että tämä kaikesta huolimatta
oli uneen vaipunut, päätti Eevikin vähän nukkua. Ensin kuiskasi hän
kuitenkin hyvää-yötä ystävälleen kuulle, kääntyi sitten seinään päin ja
ummisti silmänsä.
Eevin unelmat kävivät toteen. Kotiintulo oli kerrassaan hauskaa. Sitä
seurasi joulu monine ja arvokkaine lahjoineen, sitte -- pyhäpäivien
päätyttyä, -- alkoivat