Unelmiensa uhri | Page 3

tynnörin kannella ja oli juuri
päättänyt nauttia vapaudestaan. Hän oli hakenut itselleen nurkan
kellarin katon takana, oli heittäytynyt mahalleen nurmelle, levittänyt
»Maamme»-kirjan eteensä ja alkanut sitä tutkia. Silloin kuului Eevin
ääni.
Heikki nousi vastahakoisesti, pudisti päätään ja rupesi kuuntelemaan

mistäpäin ääni kuului. »Nyt niillä taas on jotain asiaa!» Hän pisti kirjan
poveensa ja alkoi livistää kartanolle, niin että paljaat säärensä mennessä
vain vilahtivat.
»Tule tänne», komensi Eevi. Erkki nousi ja ojensi kättä. »Tahdotko
tulla leikkimään kanssamme?»
Heikin kasvot kirkastuivat. Hän mittaili Erkkiä katseellaan kiireestä
kantapäähän ja nyykäytti sitten päätään kuin osoitteeksi, että
tutkimuksen tulos oli tyydyttävä. »Kyllä tulen. Mitä tässä pitää tehdä?»
»Sinun pitää valjastaa hevoset», selitti Eevi, »nämä lapset ovat kouluun
vietävät.»
»Mutta tässä on joukkoa ainakin kaksiin rattaisiin?»
»Ne viedään vaunuissa, etkö sinä ymmärrä. Ne ovat oikein hienojen
herrasväkien lapsia.»
Heikki raapaisi korvallistaan. »Kyllä kai ne kuitenkin vastamäessä
kävelevät. Ei ne hevoset muuten näin kuumalla jaksa!»
Eevi ei tätä huomautusta kuullut. Hän oli par'aikaa toimittamassa helliä
hyvästejä nukkeperheissä ja saatuaan tämän tehdyksi huomasi Maijan,
joka tuli aitasta. Varmaan oli hänellä jotain hyvää muassaan.
»Odotahan vähän, Erkki.» Eevi hypähti ketterästi maahan ja suuntasi
matkansa keittiötä kohden.
Kun Heikki huomasi jääneensä kahden Erkin kanssa, käytti hän
tilaisuutta hyväkseen ja läheni. »Käytkö sinä koulua?» Hän seisoi
hajasäärin ja kysyvänä Erkin edessä.
»Syksyllä pitää minun lähteä lyseoon. Minä tulen toiselle luokalle.
Olen lukenut täällä kotona.»
»Onko se sinusta ikävää?»
»On, pojat ovat niin vallattomia, ja minulle tulee ikävä äitiä.»

»Oh», Heikki teki keikahduksen kantapäällään. »Siitä minä en välittäisi,
kunhan vain saisin lukea.»
»Etkö sinä sitten voi päästä kouluun? Missä sinä asut?»
»Kaukana. Tässä on paljon, paljon pitäjiä välillä, mutta täti tahtoi
minua tänne kesäksi.»
»Eikö tätisi pane sinua kouluun?»
»Ei voi. Mutta kyllä isä panee, jahka säästyy rahaa. Ja minä säästän
itsekin. Rovasti lupasi minulle semmoisia lyseolaisten kirjoja,
sentähden minä rupesin juoksupojaksi hänelle.»
Samassa palasi Eevi kantaen toisessa kädessään lautasta, täynnä
marjahilloa ja sokurileivoksia, toisessa kermakuppia.
»Nyt pidämme kestejä, kun lapset ovat lähteneet kouluun.» Hän asettui
juhlallisena koivun juurelle. »Tule viereeni, Erkki!» -- Heikille ojensi
hän sokurileivoksen. Erkki tuli, pisti muutaman kerran hilloa suuhunsa
ja ojensi sitten lusikan Heikille. »Syö sinä nyt. Minä en enempää
tahdo.»
Heikki katsoi Erkkiin. Tuo se vasta poika oli! Kun olisi Heikki päässyt
heille juoksupojaksi, olisi ehken saanut lukeakin Erkin kanssa!
»Leikitään nyt jotain muuta», ehdotti Eevi nousten ylös mättäältä ja
pudistaen muruset esiliinastansa. »Tule puutarhaan, Erkki!»
»Entä Heikki?»
»Huudetaan sitten Heikkiä, kun hän ensin on vienyt lapset kouluun.
»No, vaikka niinkin», ja Heikki hyppäsi kivelle valmiina aukaisemaan
kirjansa, kohta kun toiset olivat menneet.
Erkki ja Eevi läksivät puutarhaan, tutkistelivat ensin paljonko oli
kukkia mansikkamaassa, poimivat rannalta lemmikkejä ja asettuivat
viimein suurelle kivelle aivan lähelle vedenrajaa.

»Ihmiset sanovat, että aika kuluu kuin virta» tuumaili Erkki miettivästi.
»Ei se minusta kuitenkaan mene niin pian.»
»Ei minustakaan.» Eevi oikaisihe melkein loukkautuneena. »Me
olemme jo niin monta monta vuotta yhdessä leikkineet, emmekä vielä
ole tulleet tään suuremmiksi.»
»Ehkä se menee, kun tulen kouluun.»
»Niin, mutta minunhan täytyy jäädä tänne.» Eevi pani päänsä kallelleen
ja oli surkean näköinen. Sitten lisäsi hän selitellen ja puoleksi ylpeillen:
»kun ei ole muita lapsia, tulisi isälle ja äidille minua kovin ikävä, jos
minä lähtisin. Mutta minä saan koti-opettajattaren ja lopuksi lähden
vielä Helsinkiin oppimaan oikein hienoksi neidiksi.» Hän silitteli
tyytyväisenä puhdasta esiliinaansa.
»Silloin olen minä ehkä ylioppilas.»
»Niin, sinä olet ylioppilas, ja minä hieno neiti!» Eevi taputti
ihastuneena käsiään. »Mutta», lisäsi hän miettivästi, »tuletkohan sinä
Erkki silloinkin minua katsomaan ja muistatko vielä?»
»Kyllähän minä sinua muistan, ja muistan metsää, virtaa ja tätä
kaunista, kohisevaa koskeanne.» Erkin katse harhaili kauas avaruuteen.
Silloin kuului Maijan ääni. »Lapset hoi, joutukaa!»
Hevoset seisoivat jo portaiden edustalla, ja tohtorin väki teki lähtöä.

II.
Kesä läheni loppuansa, ja Erkin oli valmistauduttava kouluun. Äiti pani
kaikki tavarat kuntoon, toi ne hänen huoneeseensa ja antoi sitten hänen
itsensä järjestää ne matkakoppaan. Mutta kun äiti oli huoneesta lähtenyt,
heittäytyi Erkki polvilleen, painoi päänsä kopan kantta vastaan ja itki.
Vasta kun läheisestä huoneesta kuului askeleita, hypähti hän pystyyn,
kuivasi kyyneleet poskiltaan ja pujahti ulos.

Hän kulki hiljalleen rantaa kohti, työnsi sinivalkean, pienen venheensä
vesille ja souti kotilahdelman poikki. Täällä oli hän ollut onkimassa, --
tässä uinut, -- tässä uittanut hevosia. Joka paikalla oli muistonsa, ja
niille oli hyvästejä heitettävä kuin lapsuuden ystäville ainakin.
Palattuaan rantaan veti Erkki venheen maalle, lukitsi sen yhdessä
airojen kanssa rannalla olevaan teljeeseen ja pisti avaimen taskuunsa. --
Sitten meni hän hevoshakaan, kapusi yli aidan, otti leipää taskustansa ja
oli pian kaikkien hevosten ympäröimänä. Hän taputti niitä jokaista,
puheli niille ja syötteli leipää.
Mutta kun hänen piti mennä, saattoi Polle häntä veräjälle asti. Silloin
otti Erkki Pollea kaulasta, ja tämä hirnua hörötti ystävällisesti päristäen
sieramiaan.
»Polle», Erkki nieli itkuaan, »Polle, minä tulen takaisin keväällä.»
Se oli kummankin ainoa lohdutus.
Kun Erkki tuli sisään, oli äiti laittanut voileipiä ja maitoa valmiiksi ja
vienyt Erkin huoneeseen. Hän tiesi, ettei Erkki nyt mielellään tapaisi
toisia. Isä lueskeli