Unelmiensa uhri | Page 2

Kuinka sinä nyt semmoisia ajattelet?»
»Onhan hyvä tuumata valmiiksi. Mamma sanoo aina, että on niin
vaikea saada uskollista palvelusväkeä.»
Maija puoleksi naurahti, puoleksi huokasi. »Entä jos ei ruustinna minua
laske.»
»Laskee kyllä, kun minä pyydän. Ei mamma minulta mitään kiellä.»
»Eipä taida kieltää.»
»Kyllä joskus kuitenkin ja silloin hän onkin oikein vihainen. Hän ei
koskaan anna minun jättää leikkikalujani saliin tai vierashuoneeseen.
Siitä hän toruu. Ja sitten siitäkin, jos en vaatteitani pidä hyvin, tai jos en
ole kiltti ja kohtelias, kun on vieraita. Mutta sinut hän kyllä antaa
minulle.»
Eevi pyöräytti iloisesti vanhaa hoitajaansa.
»No, no, älähän, hyvä lapsi, kermakuppi kaatuu! Katso, tuolla tulevat
jo tohtorin vaunut!»
Eevi ryntäsi ikkunaan. »Ja Erkki ajaa, katso, katso Maija!»

Samassa pyörähtivät vaunut portaitten eteen, ja sisäpiika kiiruhti
niiaillen vieraita vastaanottamaan. Etehisen ovella näkyi itse talon
isäntä, lyhyenläntä, pieni mies. Veitikkamaisuus pilkisti esiin hänen
suupielistänsä ja hänen silmäkulmiensa alta, mutta koko olento osotti
vakaata pyrkimystä esiintyä juhlallisena, -- joka seikka vielä suuresti
lisäsi huumoria hänen esiintymisessään. Juhlallisuus ei kuitenkaan ollut
hänelle luontaista. Se oli ainoastaan tulos hänen vaimonsa
kaksikymmenvuotisista ponnistuksista. Ruustinna Björk oli nimittäin
syntyisin »von» ja tunsi sekä oman arvonsa että miehensä arvon hänen
puolisonaan ja seurakunnan sielunpaimenena. Mutta kun rovasti itse
auttamattoman usein tämän arvonsa unohti, sai hänen vaimonsa käyttää
kaiken kasvattajakykynsä saadakseen miestään sitä muistamaan.
Kun rovasti monet kohteliaat kumarrukset tehtyään oli auttanut
päällysvaatteet vierailtaan ja saattanut heitä saliin, esiintyi talon emäntä.
Arvokkaan ystävällisesti puristi hän tohtorinnan molempia käsiä:
»Oändligt välkomna, kära vänner!»[1] -- Toinen käsi ojentui tohtorille,
toisella tarjoili hän paikkaa sohvassa.
[1] »Sanomattoman tervetulleita, rakkaat ystävät.»
Tohtori Selmer, harteva, lihavanlainen vanhus asettui nojatuoliin,
hänen rouvansa ruustinnan viereen. Hetkisen juteltiin yhdessä
suotuisasta suvisäästä ja vuodentulon toiveista. Sitten herrat vetäytyivät
omalle puolelleen. Tohtori asettui sohvan nurkkaan, rovasti
keinutuoliin vastapäätä. Vasta nyt tunsivat he kumpikin asiain olevan
niinkuin olla piti. Sillä niinkuin he nyt istuivat, niin olivat he
lukemattomina iltoina yhdessä istuneet keskustellen milloin
talousseikoista, milloin suuren maailman tapahtumista, tai kultaisen
menneisyyden monista muistoista. Ja puheen väliin pistettiin aina
silloin tällöin mausteeksi sukkela sanansutkaus tahi kasku. Tämä oli
herrojen huvi.
Rouvat istuivat sillävälin kahden salissa. He eivät vielä olleet puhelun
päässä kiinni, kun Erkki astui sisään. Hän oli ajomiehenä ollut hevosia
riisumassa ja astui nyt huoneeseen posket punoittavina ja
ruskeankiharainen tukka vähän silmillä varjostamassa hänen korkeaa,
valkoista otsaansa.

Hän oli todella kaunis poika. Tukka ja silmät olivat äidin, mutta
kasvonpiirteet olivat pojalla paljoa säännöllisemmät.
»No päivää, Erkki», puheli ruustinna ystävällisesti. »Nythän sinusta on
tullut herra lyseolainen. Aiot pian lähteä ja jättää Eevin tänne yksin.
Hän on jo monet itkut itkenyt sen johdosta.»
Erkki hypisteli lakkiansa eikä tiennyt, mitä oikeastaan olisi pitänyt
vastata, kun ovi avautui ja samassa Eevi astui sisään.
Niiattuaan tohtorinnalle kääntyi hän kohta iloisesti Erkkiin. -- »Päivää!
Sepä hauskaa että tulit!» Hän ojensi kättä. »Lähdetään nyt heti!»
Ja niin he läksivät, Eevi edellä, Erkki perässä ulos leikkimään.
Soinamon pappila sijaitsi kauniilla paikalla koivikkometsän keskellä.
Toisella puolen rakennusta oli maata raivattu puutarhaksi, jota
aistikkaat istutukset kaunistivat. Tämä osa puutarhaa lehtimajoineen ja
kukkaisryhmineen oli syystä ruustinnan ylpeys ja rovastin silmäin ilo.
Mutta kaunista oli kartanon toisellakin puolella. Kohta pihan toisella
puolella oli korkea koivikko, jonka pappilaiset olivat puistoksi
raivanneet. Koivut siellä olivat vanhoja, tuuheita riippakoivuja.
Pienemmät puut olivat pois karsitut, maassa kasvoi mehevä ruoho ja
siellä täällä metsäkukkasia. Puiston kauneutta lisäsi vielä kapea,
virtainen vesi, joka hopeisena vyönä kiersi sen toista laitaa, kauniisti
kuvastaen pintaansa toisella puolen korkean koivikon, toisella vastaisen
rannan jyrkän kalliorinteen.
Tätä muutenkin runsasta luonnon kauneutta lisäsi vielä läheinen koski
-- yksi Karjalan monia ja kauniita -- jonka juhlallinen kohina selvästi
kuului Soinamon suureen puistoon.
Erkki ja Eevi eivät aluksi lähteneet puistoon. He jäivät pihalle etsien
sieltä itselleen sopivaa leikkipaikkaa.
Rouvat juttelivat sillävälin salissa. Mutta puhe kävi aluksi kankeasti,
kunnes Kaisa tuli kahvia tarjoamaan.

Ruustinnan silmä ennätti häntä tarkastamaan kiireestä kantapäähän.
Toipa hän sittenkin toisenlaista leipää kuin oli käsketty. Senkin tytön
tollukka, kyllä hän vielä saisi siitä kuulla!
Kun kahvi oli juotu, vilkastui rouvien keskustelu huomattavasti.
Osaltaan vaikutti siihen sekin, että puhe nyt kääntyi heidän lastensa
kasvatukseen ja tulevaisuuteen, johon keskusteluun antoi etsimättömän
aiheen se seikka, että Erkki pian ensi kertaa jättäisi vanhempainsa
kodin.
Äitien täten puhellessa lapsistaan, leikkivät nämä kaikessa rauhassa
suurella kivellä pihaportin edustalla. Erkki ja Eevi olivat pienestä
pitäen leikkineet yhdessä. Kun heillä ei muuta ikäistensä seuraa
ollutkaan, olivat he usein olleet yhdessä ja tunsivat toisensa perinpohjin.
Eevi nuorempana ihaili suuresti leikkitoveriansa, Erkki sitä vastoin
leikki oikeastaan vain toverinsa mieliksi milloin mitäkin, sen mukaan
mitä Eevi milloinkin ehdotti.
Nyt olivat he rakentaneet itselleen taloja, toisen suurelle kivelle, toisen
koivun juurelle. Kaksi nukkeperhettä asuivat niissä naapureina. Oli
syksy, ja toisesta talosta läksivät pojat kouluun.
»Meillä pitää olla mies, joka kyyditsee lapsia», sanoi Eevi päättävästi.
»Pyydetään Heikkiä.»
»Kuka on Heikki?»
»Se on meidän uusi juoksupoikamme. Pappa sanoo, että hän on kovin
viisas. Hän on tullut hyvin kaukaa. Heikki, Heikki ho--ooi!» Eevi huusi
niin että kajahteli.
Heikki oli jo jättänyt ylhäisen asemansa