Unelmiensa uhri

Unelmiensa uhri

The Project Gutenberg EBook of Unelmiensa uhri, by Marja Salmela
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Unelmiensa uhri Romaani
Author: Marja Salmela
Release Date: March 17, 2005 [EBook #15395]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
UNELMIENSA UHRI ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
Proofreaders.

UNELMIENSA UHRI
ROMAANI
Marja Salmela

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1902.

I.
Kauan oli kesää kaivattu, ja nyt vihdoinkin oli se tullut äkkiä kuin
taikavoimalla. Sadetta saatiin ensin, lämmintä, kesäistä sadetta, sitten
päivänpaistetta. Lehti puhkesi puihin, mehevänä nousi vaalean
vihertävä nurmi, ja vedet välkkyivät kesäisen auringon valossa.
Riemulla täyttyi jokaisen rinta. Maamies hymähteli tyytyväisenä
työssään, ja laiho pelloilla alkoi yletä aivan silminnähtävästi.
Oli ollut tavattoman helteinen päivä. Pahin paahde oli nyt mennyt ohi,
mutta vieläkin paistoi päivä lämpimästi. Ilma oli tuoksua täynnä, ja
käki kukkui kukkumistaan. Koivikosta kuului lehmänkellojen kalke, ja
pieni paimenpoika rallatteli tyytyväisenä tiepuolessa valmistellen
kaunista, kirjavaa pajukeppiä.
Aivan maantien varrella aidalla, joka erotti koivikkometsän
valtamaantiestä, istui toinen pieni poika kimppunen kuusenoksia
olallaan. Hänellä oli päällään ruskea pumpulinuttu, repaleiset, viileät
kesähousut ja päässä leveälierinen, vanha olkilakki, josta koristenauha
nähtävästi oli pois ratkottu. Hänen jalkansa olivat paljaat ja
päivettyneet. Hajasäärin istui hän, selkä kenossa aidanseivästä vastaan,
tyytyväisenä leväten ja nauttien olostansa. Aivan lähellä paikkaa, missä
hän istui, näkyi punaiseksi maalattu portti, joka maantieltä johti
kauniille syrjätielle. Käytävä pujottelihe kauniisti kierrellen läpi
koivikon, seurasi ensin tasaista maata, painui sitten notkoa kohden ja
alkoi vihdoin talolle tullessaan yletä vastamäeksi.
Poikanen oli nyt levännyt tarpeeksensa. Huolettomasti heitti hän toisen
säärensä maantienpuoleiselta aidansivulta toiselle, hypähti maahan ja
alkoi nelistää talolle päin. Perille tultuaan hän toimessaan levitteli havut
pääkäytävän portaitten edustalle, kääntyi sitten kyökinpuolelle ja pisti
täällä iloisesti lauluksi.
»Hyvä, että jouduit», huomautti kyökkipiika, joka läheisyydessä

kiilloitteli kuparikattiloita. »Ruustinna aavistaa vieraita.»
»Kaikki kunnossa», vastasi poika reippaasti, tehden kunniaa.
»Kunpa olisi meilläkin noin iloiset päivät. Kelpaisipa olla!»
Poikanen oli hypännyt hajasäärin ratsastamaan portaitten läheisyydessä
seisovan vesitynnörin selkään ja soitteli nyt iloisesti tynnörin
kumahtelevaa kantta. »Paljon on mulla tavaraa, eikö totta? Yhtä paljon
kuin pääskysillä tuolla katonräystäällä. Tekisikö mielenne vaihtaa,
Miina?»
»Pidä sinä itse tavarasi! Mutta huolet minä kyllä vaihtaisin. Elämä
täällä on ainaista raatamista, eikä sitä sittenkään osaa mieliksi olla.»
»Oho!»
»No, se on totta.»
Samassa tuli sisäpiika portaille. »Saapa nähdä tuleeko vieraita?
Ruustinna odottaa tohtorin väkeä.»
»No, jo tuon tietää kaikesta hääläämisestä, ilmankos kävi taas kaikki
nurkat nuuskimassa!»
»Niin, sen sanon minä», sisäpiika keikautti päätään, »että kyllä tässä
talossa paikat pidetään kunnossa -- ainakin niin pitkälle kuin vierasten
silmä kantaa.»
»Vaan ei se emännän silmä joka kohtaan ennätä. Oman pääni ja omat
tapani pidän minä.» Ja sanojensa vahvistukseksi lennätti kyökkipiika
likaisen rievun padan taakse piiloon.
»Pitäkääpä kielenne kurissa, tytöt», sanoi samassa vanhanpuoleinen
vaimoihminen, joka oli paikalle saapunut ja nyt asettui huuhtomaan
Miinan lennättämää riepua.
»Eikö ole sitten asia niinkuin on puhuttu? Kyllä sinulle pitäisi tapain
tuttuja olla.»

»Tuttuja kai, mutta sen tiedän myöskin, että joka ei toisen omaa
huolella hoida, ei se omaansakaan.»
Vanha Maija ripusti rievun kuivamaan ja aikoi mennä, kun samassa
pieni kahdeksanvuotias tyttö tuli juosten ja tarttui hänen hameeseensa.
»Menetkö aittaan, Maija? Minä tulen mukaan.»
»Tule vain, sinnehän minä menen maitoa kuorimaan.»
»Ja kissa menee pyttyjä nuolemaan», uskalsi poikanen tynnörillä
huomauttaa silmäillen syrjin tyttöön, joka ei kumminkaan näkynyt
huomautusta kuulevan.
Tyttö piti yhä kiinni Maijan hameesta ja puheli iloisesti ja mairitellen:
»Ja minulle sinä annat kermaa maistaa, annathan?» Tyttö hyppäsi
iloisesti sisälle maitohuoneeseen.
»Eihän se omaani ole, talon tavaraa kaikki.»
»Annat sinä kuitenkin.»
»No, jos nyt vähäsen maistaa.»
»Ja sitten vähän marjahilloa myöskin, eikö niin? Tiedätkö Maija», tyttö
soitteli sormellaan ikkunalasia, »viime talvena kun minä sairastin,
kuulin tohtorin sanovan, ettei pitäisi minulle tehdä mielipahaa. Voi
sentään, miten hyvä minun sitten oli olla! Minä pyysin ja pyysin ja
kaikkea minä sain. Nyt tahtoisin taas pian tulla kipeäksi.»
»Hyi, ei saa sanoa niin, se on syntiä. Jumala rankaisee.»
»Luuletko? Ei Jumala sitten muuta ehdikään kuin ihmisiä rangaista.»
»Ehtii hän, laps'kulta. Miten sinä semmoista puhut?»
»No, siitähän kaikki aina puhuvat. Kyllä minä ihan uskon, että hän vain
enimmäkseen rankaisee.»

»No, kun maailma on niin paha.»
»Hm», sanoi Eevi tuumailevasti. »Mutta eivät kaikki puhu sillä tavalla.
Erkin äiti, hän puhuu Jumalasta niin kauniisti, että minun aivan tekee
mieli tulla hyväksi tytöksi. Hänellä on niin kauniit silmät», lisäsi hän
miettivästi. »Ja Erkillä on kanssa», jatkoi hän iloisemmin. »Tiedätkö
Maija, kun me tulemme isoiksi, niin menemme naimisiin.»
»Vai on se jo tuumattu.»
»Jo-o. En minä kuitenkaan ole hänelle siitä vielä puhunut, mutta kyllä
puhun, kunhan joudan. Ja sitten sinä Maija tulet meille ruokaa
laittamaan, eikö niin? Sinä saat minun talossani tehdä, mitä vain itse
tahdot.»
»Voi tuota lasta mitä puhuu!