Työn orja | Page 8

on nälkä tai jano tai
muuten paha olla. Tuolla tytöllä on aina ollut hyvä. Valkoinen jumala
on pitänyt huolen kaikesta. Hänen ei ole koskaan ollut tarvis ajatella.
Hänenkö yksin ei?
Eikö yleensä ollut sama koko yläluokan ja kaikkien yhteiskunnan
päivänrinteellä kasvaneiden laita?
Ihmis-ajatus nousi vain ihmiskärsimyksestä. Ja eivätkö kaikki ihmiset
olleet pohjaltaan siinä suhteessa eskimoita?
Ihmiskunnan suuret ajattelijat olivat ihmiskunnan suuria kärsijöitä.
Kaikki ajattelijat eivät tosin olleet kärsineet nälkää ja janoa, se oli totta.
Mutta jokapäiväisen leivän käsite laajeni, herkistyi ja moninaistui,
sikäli kuin ihmiset itse laajenivat, herkistyivät ja moninaistuivat.
Ruumiin tarpeiden tyydyttäminen ei riittänyt enää heille. He kärsivät,
ellei heidän henkensä saanut kohota aina korkeammalle vapauteen,
valoon ja aurinkoon.
Ja kuitenkin olivat niin monet ihmiset vielä vailla ensimmäisiä,
alkuperäisiä elin-ehtojaan.
Näin kauas oli Johanneksen ajatus ehtinyt lennähtää, kun hän kuuli
Irenen lausuvan serkulleen:
--Signe! Etkö näe, että tohtori hymyilee ivallisesti? Nyt minä olen
mahtanut sanoa varmaan jotakin oikein typerää.

--Päinvastoin, lausui Johannes, heräten ajatuksistaan. Teidän
sanoissanne piili syvä totuus.
--Mutta te hymyilitte? väitti Irene.
--En ivallisesti, vaan ymmärtävästi. Sillä minun tehtäväni oli etsiä se
ilmi niistä, lausui Johannes isällisesti.
--Ja te löysitte sen?
--Luulen löytäneeni. Ja toivon, että sen vielä joskus sopivassa
tilaisuudessa voin tarjota teille.
Signe nousi puolipiloillaan, puolivakavasti tyytymättömänä.
--Jos te nyt tässä vielä rupeatte uusia totuuksia etsimään, sanoi hän, me
emme ikinä saa mitään päivällistä. Herra tohtori: onko teillä jotakin
ehdotusta?
--Ehdotusta?
--Kahdelle yksinäiselle naiselle sopivaa, siistiä ehdotusta, tarkoitan
minä luonnollisesti.
Ehdotusta päivällispaikasta, tarkoitti hän! Sillä eiväthän he voineet
ravita itseään pelkällä henkevällä keskustelulla.
--Arvattavasti emme, vaikka sekin on jo omiaan suuresti...
--Teitä kyllästyttämään? nauroi Signe.
--Minun sisällistä nälkääni tyydyttämään, korjasi Johannes. Minä olen
niin paljon yksin. Mutta juuri siksi minä osaan tällaisia
seurustelutilaisuuksia myös oikein arvostaa.
Tuo tunnustus pääsi Johannekselta kuin vahingossa.
Heti kun hän oli sanonut sen, hän katui sitä. Irene katsoi häneen pitkällä,
hempeällä silmäyksellä, Signe kuin varkain ja ohimennen.

Mikä piru saattoikin nuo sanat huulilleni? ajatteli Johannes. Olihan
aivan kuin hän olisi vedonnut toisten hyväntekeväisyyteen.
Mutta tosi oli, että hän viihtyi hetki hetkeltä aina paremmin tässä
seurassa.
Nyt johtui kuitenkin äkkiä hänen mieleensä jotakin.
--Teidän isänne on kaupungilla? kysyi hän Signeltä.
--Eipä suinkaan, vastasi tämä ilkamoiden. Hän ei ole Berlinissä
ollenkaan.
--Ei Berlinissä? Mutta...?
--Mutta hän lähettää teille kaikissa tapauksissa sydämellisimmät
terveisensä, nauroi Signe.
Oliko se niin ikuinen ihme? Sanat kulkivat kautta ilman, terveiset läpi
sydämien. Pääasia oli, että hänen isänsä oli elossa ja olisi varmaan ollut
hyvin iloinen nähdessään heidät näin varman ja vakavan ritarin
katsannon alla.
Johannes kumarsi.
--Hänen hyvä ajatuksensa minusta on korkein iloni ja kunniani, sanoi
hän. Mutta missä hän on siis? Helsingissä? Kuussa?
--Norjassa, vain parin viikon matkalla, virkistäytymässä. Valtiollisten
huolten lomassa, te ymmärrätte...
--Sen ymmärrän. Mutta...
--Mutta te ette ymmärrä, kuinka me olemme täällä?
He kaksi taas olivat matkalla Wiesbadeniin, Irenen äidin luo, joka siellä
oli koko talven asunut.
Hänellä oli sydänvika.

--Niinkö? Ja te olette nyt päättänyt pysähtyä joksikin ajaksi Berliniin?
--Vain muutamiksi päiviksi. Meillä on siis kiire, jos meidän mieli
käyttää aikaamme!
Signen mielestä Johanneksella oli nyt kaikki tarpeelliset tiedot heistä.
Kyllä, Johanneksenkin mielestä.
--Te näette, että me emme ole mitään maankiertäjiä? Te huomaatte, että
me emme vaella millään harhapoluilla?
--Valitettavasti ette, hymyili Johannes. Olisin suonut ehkä mieluummin,
että olisitte olleet maankiertäjiä.
--Sitä en epäile, virkahti Signe nokkelasti. Teillä olisi ollut sitä
suuremmat mahdollisuudet osoittaa ritarillista uljuuttanne.
--Maantie-ritarillista, johon olen tottunut ja joka parhaiten sopii
minulle.
Heidän näin naljaillessa laittautuivat serkukset valmiiksi ulos
lähtemään.
Ja Johanneksen auttaessa päällysvaatteita heidän ylleen kertoi Signe
samalla heidän pienen sotaviekkautensa, taikka oikeastaan hänen, sillä
hän se oli keksinyt pistää kirjeesen nuo taikasanat: »Isäni pyytää teitä
sydämellisesti tervehtiä.»
--Meille oli nimittäin aivan välttämätöntä tavata teitä, nauroi Signe.
Tämä tepsii! oli hän sanonut. Ja Irene...
--En minä mitään sanonut, hymyili Irene. Mennään nyt sitten!
He astuivat iloisesti ja äänekkäästi pajattaen alas portaita, serkukset
käsikynkässä, Johannes keppi käsivarrella hiukan heitä jälempänä. Eikä
hän voinut olla pienellä syrjäsilmäyksellä ihailematta noiden kahden
nuortean varren rytmillistä taipumista eikä noiden kahden

hienohipiäisen poskipään siroa pyöreyttä, suurten, muodinmukaisten
hattujen alla.
Elegantimmassa naisseurassa ei Johannes vielä ikinä ollut ulkomailla
esiintynyt. Ja hän tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä siitä, että hänen
kevätpalttoonsa oli uusi ja hänen kenkänsä moitteettomasti kiillotetut.
Ikävä, ettei hänellä ollut silinteriä, vaan ainoastaan musta, pehmeä
huopahattu.
Johannes päätti ensi tilassa hankkia itselleen silinterin. Eihän sitä
tiennyt, mihin seuraan sitä sattui näin ulkomailla joutumaan, ja vaikka
olikin sosialisti, tai oikeammin, koska juuri oli sosialisti, täytyi toki
siististi pukeutua.
Mutta hansikkaat hänellä oli. Ja niitä alkoi hän hitaasti sormiinsa
pujotella, tuntien selittämätöntä elämän-ilon ja suorastaan ruumiillista
hyvinvoinnin tunnetta, joka sai hänen jalkansa tavallista nopsemmin
nousemaan ja hänen kielensä harvinaisella kerkeydellä kääntymään.

5.
--Mutta minne me menemme? kysyi Signe hotellin ovella.
Johannes ehdotteli eri paikkoja, suomalaisten tavallisia,
keskikaupungilla.
Mikään ei kelvannut niistä. Signe julisti ne kaikki armotta liian tutuiksi
ja arkipäiväisiksi.
--Niihinhän me olisimme voineet kaksinkin mennä, hän sanoi.
Ei, he tahtoivat jotakin uutta! Toisin sanoen, hän tahtoi, sillä Irene oli
aivan ensikertalainen