Työn orja | Page 9

näissä asioissa.
--Todella? kysyi Johannes, kääntyen suojelevasti nuoremman serkun
puoleen. Te olette ensi kertaa ulkomailla?

--Olen minä ollut Tukholmassa, virkahti Irene vaatimattomasti.
--Niin, pikkutyttönä, papan ja mamman kanssa, keskeytti Signe. Mutta
oikein ulkomailla, suuressa maailmassa, on hän nyt vasta. Ja häntä
haluttaa niin hirveästi...
--Teitä haluttaa, oikaisi Johannes. No niin, mitä te haluatte siis niin
hirveästi?
--Seikkailla luonnollisesti, nauroi Signe, kiertäen keimaillen siroa
vartaloaan.
Mitä varten he muuten olisivat ulkomailla? Ja mitä varten he muuten
olisivat jääneet Berliniin?
--Ja mitä varten te muuten olisitte kirjoittaneet minulle! nauroi
Johannes vastaan. Mutta emmehän me voi seikkailla päivällistä
syödessämme.
--Päivällinen on sivuseikka, lausui Signe päättävästi.
Hänen mielestään he voisivat senkin syödä kuitenkin hiukan
salaperäisemmin. Peitetymmin, tarkoitti hän, intiimimmin, jossakin,
missä oli lehtimajoja, ja etäistä musiikkia, ja puolihämärää...
--Hyvä on, sanoi Johannes. Minä johdan.
Hän johti erääsen maanalaiseen paikkaan heidät, jossa oli kaikkea, mitä
Signe halusi.
Ravintolassa oli vähän väkeä. Sen oikea vierasaika alkoi vasta
illemmalla.
--Tämä on hyvä! huudahti Signe käsiään taputtaen. Ja nyt päivällistä!
Ja nyt viiniä! Ja nyt egyptiläisiä sigarretteja!
Johannes tarkasteli päivällisten aikana heitä molempia.
Kuinka yhdennäköisiä ja kuitenkin kuinka erilaisia! Kumpikin he olivat

tummat, kummallakin heistä oli suuret, ruskeat silmät, pitkät
silmäripset ja huulet hiukan hekumallisesti, hyvänpäivän-lapsellisesti
kaareutuvat.
Signe oli vain vähän lyhyempi, hänen kasvonsa olivat jonkun verran
pyöreämmät ja hänen nenänsä epäsäännöllisempi. Mutta muuten he
olivat kuin kaksi marjaa, saman varren kantamaa.
Heidän kasvojensa ilme erotti heidät sensijaan täydellisesti toisistaan.
Signen oli vilkas, nopeaeleinen, älyllinen, hänen silmänsä räiskähtelivät
kuin revontulet ja hänen suupielensä olivat alituisessa väreilyssä.
Samalla oli hänen kasvoillaan jotakin ohennettua, jotakin
hermostunutta, jotakin sisällisesti pingoitettua ja levotonta.
Tulleeko se ijän mukana? ajatteli Johannes. Tunteneeko hän jo elämän
liukuvan käsistään? Eihän hän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä.
Mutta hänessä on jo jotakin juuretonta, irrallista ja hätiköivää. Pelkääkö
hän joutuvansa vanhaksipiiaksi? Taikka ehkä hän on syntynyt
sellaiseksi.
Kaikissa tapauksissa hänen olisi paras mennä pian naimisiin, päätti
Johannes. Ja se voisi olla paras myöskin tuolle toiselle hienohelmalle.
Irenen kasvoilla oli kaikki rauhallista, pehmeää ja uneksivaa.
Kuinka kaunis nainen on levossaan, ajatteli Johannes.
Kuinka hän on arvokas, kuinka hän on itsetiedottomasti hallitseva ja
sopusointuinen! Kuinka plastillinen jokainen hänen kädenliikkeensä,
kuinka tyyni hänen hymynsä, kuinka tuoreesti pulpahtava jokainen
hänen äänenpainonsa!
Hän ei puhu paljoa, eikä häntä kuitenkaan voi jättää huomioon
ottamatta. Hänen sanoissaan ei ole mitään erinomaista, saati nerokasta,
eikä häntä kuitenkaan voi pitää typeränä.
Kuuntelisin paljon mieluummin häntä kuin tuota toista, ajatteli
Johannes. Mutta minä pelkään, että hän itse on luotu vähemmän

puhumaan kuin kuuntelemaan.
Ei, Irene ei ollut mikään päivänkukka, joksi Johannes ensin oli häntä
kuvitellut. Olisi ollut synti sanoa, että hänellä oli aamukastetta
kulmillaan. Kuun kukka hän oli. Kuuttaren hopeakairan olisi pitänyt
välkkyä noiden sysimustien suortuvien lomasta.
Hän ei ole vielä herännyt ollenkaan, ajatteli Johannes.
Mikään myrsky ei ole vielä tuota sydäntä myllertänyt. Ei edes lemmen
ensimmäinen auringonsäde ole vielä noita henkisiä silmäluomia
raottanut.
Hän ei ajattele mitään. Hän ei tunne mitään. Hän tuoksuu vain kuin
kukka kauneuttaan.
Ainoat, mitkä kulkevat hänen aivoissaan, ovat mielikuvat. Kulkevat
kuin keveät, kesä-öiset pilvet aallottoman lammenpinnan yli.
Nukkuva kuninkaantytär, ajatteli Johannes.
Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun hän nyt kerran
on sellainen. Onko se vika, että hän vaikuttaa liian romantiselta ja
ylimalkaiselta?
Oliko yksilöllinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mikä oli itse asiassa
yksilöllistä? Vainko pahkapuu metsässä? Vainko syylä nenän syrjässä?
Miksi ei myöskin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton nenänvarsi?
Mikä oli todenteolla luonteettomampaa kuin luonto itse? Mikä
ylimalkaisempaa kuin tuollainen tyyni kesä-yö tai kreikkalainen
kuvapatsas?
Eivätkö ne olleet kauniita? Eikö se karakteristinen kauneus, josta niin
monet nykyaikaiset taiteilijat puhuivat, ollutkin vain elämän
epätäydellisyyttä? Mutta jos elämän kerran onnistui luoda jotakin, mikä
kuolevaisen silmään kangasti täydelliseltä, eikö se ollut yhtä ihailtavaa
kuin epätäydellinenkin? Totta jumaliste!

Ja jos jumala itse kerran ryhtyi taiteilijaksi ja loi ihmisen oman
ihannekuvansa mukaan, oliko hän silti vähemmän taiteilija kuin
tuollainen nykyaikainen maalari, kirjailija tai kuvanveistäjä?
Tuollainen, joka pelkästä banalisuuden pelosta tahtoi kädestä pitäen
yleisölleen ilmoittaa, etteivät hänen kuvaamansa henkilöt suinkaan
olleet klassillisesti kauniita, sanan tavallisessa, arkipäiväistyneessä
merkityksessä, vaan eräällä toisella, yksilöllisemmällä,
luonteenomaisemmalla tavalla kauniita ja sentähden muka enemmän
ihailtavia?
Johannes puolestaan tunsi tällä hetkellä ja tässä tilaisuudessa olevansa
taipuvainen antamaan kaiken kunnian jumalalle.
Nyt näki hän jotakin täydellisen kaunista edessään. Ei ollut tuon tytön
piirteissä, ilmeissä eikä koko olennossa mitään, jota hän olisi toivonut
toisenlaiseksi.
Silti hänen ei suinkaan tehnyt mielensä omata häntä.
Tähtiä ei poimita, ei sidota säkkiin kuutamoa, ajatteli Johannes.
Ne putoovat, mihin ne tahtovat. Se paistaa, mihin sitä haluttaa, metsiin,
meriin tai sykkiviin ihmissydämiin, ollenkaan välittämättä, onko niitä
olemassa vai ei.
Eikö ollut samoin ijäisen kauneuden laita? Joskus olivat kansat ja
taiteilijat sen käsittäneet. Mutta nykyaikaisilla kansoilla oli liian kiire
välittääkseen enää mistään iankaikkisesta.
He tunsivat elävänsä vain tuokion. Ja kiirehtivät kulkuaan yhteisen,
vilisevän virran mukana.
Nykyaikaiset ihmiset tekevät liian paljon työtä, ajatteli Johannes.
He eivät ehdi nauttimaan mistään, eivät mitään tuntemaan, ajattelemaan
tai mielikuvittelemaan. Kaikki tekevät, kansat ja hallitsijat, ylhäisö ja
alhaiso, porvarit ja työväki, köyhälistö ja miljoonanomistajat.

Työ on