Työn orja | Page 7

häntä päinvastoin kaikilta ikäviltä vaikutuksilta.
Nyt seisoi hän siinä niin nurpolla nokin kuin lapsi, joka on ollut
vallaton ja saanut varoituksen. Nyt hän oli kiltti kyllä, mutta samalla oli
myös kaikki iloisuus tipotiessään.
Täytyi jälleen laittaa hyvälle tuulelle hänet.

Johanneksen mieliala muuttui silmänräpäyksessä. Signen koko olento
vetosi tällä hetkellä hänen ritarillisiin, suojeleviin vaistoihinsa.
--Anteeksi, hän sanoi toisella, hiukan vavahtavalla äänellä.
Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä.
Signe kääntyi ja loi pitkän, kostean silmäyksen häneen.
--Kiitos, hän sanoi hiljaa kätensä ojentaen. Te olette niin hyvä. Minun
on teiltä anteeksi pyydettävä.
Heti seuraavassa hetkessä hän oli jälleen iloinen kuin leivonen. Hän
avasi nopeasti huoneensa oven, ja huusi:
--Irene, Irene! Tohtori Tamminen on täällä. Meillä on kavaljeeri!
Meidän ei tarvitse istua ja syödä päivällistä kahden kesken.
Hän johdatti Johanneksen riemusaatossa sisälle.
Johannes odotti tapaavansa siellä vapaaherran ja koetti säilyttää
ryhtinsä mahdollisimman kankeana ja juhlallisena. Mutta hän ei
nähnytkään huoneessa muita kuin Irenen, Signen serkun,
pitkäkasvoisen, parissakymmenissä olevan kaunottaren, joka
ujostuneena nousi häntä tervehtimään.
Kun Johannes viimeksi oli nähnyt hänet, hän oli käynyt vielä lyhyissä
hameissa. Nyt hän oli täysi daami, mutta vielä ikäänkuin pisara
luomisen aamukastetta kulmillaan.
--Tekö tarvitsette kavaljeeria? kysyi Johannes leikillisesti, hänelle
kätensä ojentaen.
--Me molemmat! Me molemmat! huusi Signe vallattomasti. Te ette voi
arvata, herra tohtori, miten surullinen orpojen, yksinäisten naisten
asema on ulkomailla.
Kaikkialla katsottiin heihin muka ja millä silmäyksillä! Kaikkialla
ajateltiin heistä, jumala ties mitä! Miehet olivat Signen mielestä sentään
kovin hävyttömiä.

--Onko se myös teidän yksityinen mielipiteenne, neiti Irene? kysyi
Johannes.
Irene ei vastannut mitään, vaan hymyili ainoastaan tyynesti ja
epämääräisesti.
Signe vastasi hänen puolestaan.
--Hänellä ei voi olla eikä saa olla heistä vielä mitään mielipidettä, sanoi
hän. Mitä te ajattelettekaan, herra tohtori? Onhan hän vielä lapsi, vasta
kaksikymmentä kolme vuotta!
--Ja sitä te sanotte lapseksi, te! sanoi Johannes, siirtämättä silmiään
tummasta, hymyilevästä tyttösestä. Mitäs neiti Irene itse siitä arvelee?
--Minä en arvele mitään, lausui Irene. Signe on niin vallaton. Eikö
herra tohtori suvaitse käydä istumaan?
Signe nauroi.
--Kuulkaas vaan, hän sanoi, matkien Irenen levollista, herttaisen
arvokasta äänenpainoa. Mikä emäntä! Mikä maailmannainen! Eikö hän
ole suloinen, herra tohtori?
Signe puolestaan sanoi olevansa häneen aivan hassastunut!
Ja hän syöksyi Irenen luo, tarttui häntä käsistä kiinni, veti hänet
sohvaan vierelleen, syleili ja suuteli häntä.
Irene irtautui hänestä pehmeällä, torjuvalla ja samalla hyväilevällä
kädenliikkeellä.
--Sinä olet hullu, hän sanoi, aivan hullu. Mitä tohtori meistä
ajatteleekaan?
--Hän ei ihmettele sitä ollenkaan, sanoi Johannes. Ei teidät nähdessään.
Hän kumarsi Irenelle.

Signe uhkasi häntä etusormellaan.
--Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän, sanoi hän. Tahdotteko tehdä
hänet vielä itserakkaaksi? Niinkuin ei hänellä jo ilmankin olisi aivan
liian suuret ajatukset itsestään!
--Se ei ole totta, sanoi Irene. Eihän minulla ole mitään ajatuksia.
--Eikö? kysyi Johannes huvitettuna. Ei pieniä eikä suuria?
--Ei muista eikä itsestäni.
Irene lausui sen niin rakastettavalla, vilpittömällä avomielisyydellä, että
Signen ja Johanneksen täytyi väkisinkin jälleen nauruun purskahtaa.
--Hyi, miksi te nauratte! sanoi Irene hyväntahtoisesti. Sellaista se on
aina ja on ollut aina, herra tohtori. Jos minä en sano mitään, minulle
nauretaan. Jos minä sanon jotakin, minulle nauretaan vielä enemmän.
Herttainen lapsi, ajatteli Johannes.
Kerrankin oikea luonnonlapsi, kaikesta perinnäisestä sivistyksestään ja
yhteiskunnallisesta hyvinvoinnistaan huolimatta.
Tietysti oli tuossa kaikessa jonkun verran naisellista keimailua. Mutta
kuinka naivia, kuinka viehättävää keimailua!
Hän oli harvinaisuus. Hän oli ilmiönä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin
hänen serkkunsa.
Mutta ääneen sanoi Johannes:
--Ja mitä te silloin teette, neiti Irene, kun me muut, tavalliset
kuolevaiset, ajattelemme?
Irene katsoi häneen lepäävällä, hyväilevällä silmäparillaan.
--En tiedä, sanoi hän. Minä olen vain. Minä en ajattele mitään. Minä en
ole tuntenut koskaan mitään tarvetta ajatella.

--Mutta jos te tuntisitte? Jos teille tulisi tarve?
--No niin, silloin kaiketi minäkin koettaisin ajatella.
Signe nauroi jälleen, taputti kädellä häntä ja katsoi Johannekseen
ikäänkuin vaatien hyväksyvää vahvistusta omalle, serkulliselle
ihailulleen.
Johannes nyykäytti hänelle päätään miettiväisenä. Hän ajoi takaa erästä
vertauskohtaa aivoissaan. Nyt hän tapasi sen.
Tuo tyttö on oikeassa, tuumi hän itsekseen. Hän ei ajattele, siksi että
hänen ei ole koskaan ollut pakko ajatella. Vasta ulkonainen tarve, vasta
päälletunkevat elämänkysymykset ja olosuhteet pakottavat yleensä
ihmisen ajattelemaan.
Ihminen on laiska luonnostaan. Tuo tyttö ei ajattele, siksi ettei elämän
kova todellisuus vielä milloinkaan ole häntä koskettanut.
Hänen on ollut aina hyvä olla.
Hänellä on ollut aina koti, vanhemmat, rakastavat sukulaiset ja
ystävälliset kasvot ympärillään. Hänen pöytänsä on aina ollut katettu,
hänen vuoteensa lämmin ja untuvainen. Hän on kulkenut elämänsä
kukkasilla. Kuinka Herran nimessä hän olisi oppinut ajattelemaan?
Ja Johannes muisti erään lukemansa jutun eskimosta, joka oli ollut
jonkun pohjoisnapa-retkeilijän mukana ja jolta kysyttiin:
»Mitä te ajattelitte, kun etäännyitte niin kauas kodistanne ja näitte vain
autioita jääkenttiä ympärillänne?»
»Meillä oli evästä tarpeeksi. Ei eskimo mitään ajatellut.»
»Entä kun tulitte niin lähelle pohjoisnapaa? Entä kun aina vain mentiin
ja mentiin eteenpäin?»
»Meiltä ei puuttunut mitään.»

»Mutta kun käännyitte takaisin? Kun tiesitte jälleen ihmisten ilmoille
pääsevänne?»
»Sanoinhan jo, että meillä oli evästä riittävästi. Valkoinen jumala piti
huolen kaikesta. Ei eskimon tarvinnut mitään ajatella.»
Johanneksen huulet kiertyivät kummalliseen hymyyn.
Eskimo ajattelee vain silloin, kun eskimolla