Työn orja | Page 6

enemmän kuohuksissa kuin hän tahtoi itselleen
tunnustaa kadulle astuessaan ja vielä raitiotie-vaunussa istuessaan.
Mitä olisi vapaaherralla, mitä olisi Signellä hänelle sanomista?
Oliko se ollut vain päähänpisto noilta molemmilta? Vai piilikö tämän
päivälliskutsun alla jotakin tärkeämpää? Ja kumman päähän oli
pälkähtänyt, että hän, Johannes Tamminen, yleensä oli Berlinissä?
Signenkö? Hänen isänsäkö? Tietysti hänen isänsä!
Kysymys oli ehkä jostakin suurpoliittisesta toimenpiteestä.
Niin, luonnollisesti sen täytyi olla. Olivathan he molemmat tavallaan
puoluejohtajia. Ja vetiväthän kaikki valtiolliset puolueet ainakin tuossa
pääkysymyksessä, taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan, yhtä köyttä.
Tuo ajatuskyky tyynnytti jo Johannesta jonkun verran.
Mutta sitten hän tunsi veren jälleen poskilleen sävähtävän: Kenen
luokse hän oli menossa oikein? Eikö vihollisleiriin? Eikö
perustuslaillisten pääpukarin, eikö vuorineuvos Rabbingin lainopillisen
neuvonantajan, hän, Johannes Tamminen, Tuomas Tammisen poika,
hylätty kosija ja tulinen sosialisti?
Mitä hulluja! Miksi hän ei kääntynyt takaisin? Oliko hänkin vielä
ennakkoluulojen orja? Miksi merkitsi hänelle tuo päivälliskutsu

enemmän kuin hänen vanhan tuttavansa Topi Huotarin, jonka hän oli
niin kylmästi luotaan torjunut?
Siksikö, että tämän alla oli vapaaherrallinen kruunu ollut?
Johannes hymähti omalle ajatukselleen.
Ei, ei se senvuoksi ollut. Hän meni vain yksinkertaisesti senvuoksi, että
hän tahtoi mennä. Hän tahtoi katsoa petoa silmiin. Hän ei tahtonut
esiintyä pelkurina siinä, missä hän tunsi suurimman vastavoimansa
olevan.
Ei se ollut Signe, ei se ollut tämän isä, vapaaherrakaan. Mutta näiden
takaa nousi synkkänä vuorena kolmas vielä suurempi voima, se, joka
oli syössyt turmioon hänen isänsä ja jonka voittamiselle, murtamiselle,
maan tasalle musertamiselle Johannes jo varhaisimmasta
nuoruudestaan oli elämänsä pyhittänyt: vuorineuvos Rabbing.
Hänen isänsä Tuomas Tamminen oli aikoinaan ollut saman
monimiljonäärin palveluksessa. Ja miljooniensa painolla oli
raharuhtinas hänen isänsä kilpailevan liikkeen musertanut.
Kilpailu oli ollutkin kovin epätasainen: toisella puolen vain työ, äly,
tarmo ja ahkeruus, toisella puolen pääoma ja yhteiskunnallinen
arvo-asema.
Ja nyt oli vapaaherra Carp saman veren-imijän palveluksessa!
Ihmeelliset olivat kohtalon langat. Mitä olisi hänen isänsä, ankara,
järkähtämätön Tuomas Tamminen sanonut, jos hän olisi nähnyt
poikansa näillä poluilla taivaltavan?
Noissa ajatuksissa saapui Johannes hotellin ovelle.
Lähetti sisälle nimikorttinsa ja istahti esikäytävään odottamaan.

4.

Siinä istuessaan muisti Johannes, että häntähän oli käynyt kysymässä
nainen hänen poissaollessaan.
Se ei voinut olla kukaan muu kuin Signe.
Ensin käy hän toisen kotona, sitten kirjoittaa hän kirjeen! Signelle
mahtoi siis jostakin syystä olla hyvin tärkeää tavata häntä.
--Päivää, päivää! Kiitos, että tulitte. Te olitte todellakin kovin
ystävällinen.
Signe se oli, joka sieltä iloisesti riensi alas portaita häntä tervehtimään.
Johannes nousi nopeasti.
--Ja te vielä ystävällisempi, kun muistitte minua. Tervetulemaan
Berliniin!
He puristivat toistensa käsiä, Signe lämpimästi ja sydämellisesti,
Johannes kohteliaasti ja kunnioittavasti.
Häntä ilahdutti oma tyyneytensä. Hyvä, että hän kerrankin näin itsensä
herrana ja näin puolueettomalla alueella tuli tekemisiin tuon naisen
kanssa.
--Te kaiketi hämmästyitte suuresti saadessanne minun kirjeeni? Eikö
totta? Teillä ei ollut mitään aavistusta, että olisin Berlinissä?
--Olisin ehkä hämmästynyt vielä enemmän, ellei...
--Ellei mitä?
--Ellei emäntäni juuri olisi ehtinyt ilmoittaa teidän käyneen minua
katsomassa, sanoi Johannes.
--Minun?
Signe katsoi suurin silmin häneen.

Teeskentelee, ajatteli Johannes.
Mutta ääneen hän sanoi:
--Niin, tietysti, aamupäivällä, hiukan ennen kotiintuloani. Nuori,
suloinen, suomalainen nainen, joka oli kertonut tuntevansa minut ja
tuovansa terveisiä kotimaasta.
--Minä? Minä olisin käynyt teitä hakemassa?
Signe nauroi, niin että hänen pienet, valkeat hampaansa kimaltelivat.
Johannes huomasi sanoneensa tyhmyyden. Hän virkahti sentähden
aivan kuivakiskoisesti:
--Se on ollut siis joku muu.
--Kyllä se on ollut joku muu, nauroi Signe.
Joku toinen tohtorin naistuttavuuksista. Hyvä, ettei tuo tuuma toki
minun päähäni pälkähtänyt.
--Anteeksi, että voin sellaista epäilläkin. Mutta muuten se olisi ollut
sangen teidän tapaistanne.
--Kuinka niin?
Signe katsoi häneen ällistyneenä. Johanneksen äänessä oli jotakin, joka
oli omiaan hänen naurunsa tyrehdyttämään.
Johannes katsoi kiinteästi silmiin häntä ja lausui harvakseen, paino
jokaisella sanalla:
--Koska teidän päähänne voi pälkähtää kirjoittaa minulle, tosin
vähäpätöisen asian johdosta, mutta kuitenkin minulle, joka en ole
nähnyt teitä kymmeneen vuoteen ja johon nähden te tuskin voitte
asettaa edes hauskan päivällisseuran vaatimuksia.
--No, mutta herra tohtori!

Signe löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä.
--Niin. Olen ainoastaan tahtonut huomauttaa teille, että teidän
hurmaava naurunne ei tässä tapauksessa kenties ollut aivan paikallaan.
Johannes sanoi sen melkein karkeasti, mutta hän ei voinut pidättää
itseään, sillä hän oli tuntenut ensi hetkestä tuon vanhan
loukkautumisensa jälleen heräävän sydämessään.
Hän tahtoi heti antaa tuon koreasiipisen päiväperhosen tietää, ettei hän
ollut enää mikään lapsi, ei mikään kömpelö kotiopettaja, jonka kanssa
sopi naljailla kuinka hyvänsä. Vakava, kypsynyt mies hän oli, jonka
paremmin sopi käyttää tuota toista leikkikalunaan, jos hän tahtoi
käyttää.
Suhde oli vaihtunut, vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Vain tältä
uudelta pohjalta oli seurustelu mahdollinen heidän välillään, ei muulta.
Sitä tahtoi Johannes hänelle töykeillä sanoillaan huomauttaa.
Signe oli arastunut ja käynyt hyvin totiseksi. Hän käänsi päänsä syrjään
ja katsoi alas. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana Johanneksen katse
ei väistynyt hänen kasvoiltaan.
Tuo nainen oli siis ollut hänen nuoruutensa armastettu! Sievä hän oli
vieläkin Johanneksen mielestä, kovin sievä, pienine, herkkine
kasvoineen, pitkine silmäripsineen ja hiukan hekumallisine,
lapsellisesti kaartuvine nautiskelijahuulineen.
Korukalu hän oli, luotu käsillä kannettavaksi.
Ei sopinut ottaa kovilla kourilla kiinni hänestä. Täytyi suojata ja turvata