Työn orja | Page 5

menisimme jonnekin tänä iltana, hän sanoi, jos
nimittäin teillä ja tyttärellänne ei ole muutakaan ohjelmaa. Mitä
sanoisitte esim. Apollo-teatterista?
Emäntä näytti iloisesti hämmästyneeltä.

Apollo-teatteri oli kevyt-ohjelmistoinen näyttämö, joka esitti pieniä,
helppotajuisia näytelmiä ja laulunumeroja. Johannes tiesi, että se oli
hänen emäntänsä, kuten yleensä alemman berliniläisen porvariston,
suosituimpia käymäpaikkoja.
--Me olimme kyllä aikoneet iso-äidin luokse tänä iltana, virkahti
emäntä hyvillä mielin, mutta ehdimmehän me sinne joskus toistekin.
Pyydän siis vain kiittää herra tohtoria.
--Ei kiittämistä. Illat käyvät niin pitkiksi joskus eikä aina tahdo työkään
sujua.
--Tohtori onkin niin ahkera.
--Täytyyhän sitä olla, jos mieli mennä eteenpäin maailmassa.
Johannes koetti puhua tahallaan niin, että hänen emäntänsä voisi ottaa
osaa keskusteluun. Ahkeruus oli nykyaikaisen berliniläisen päähyveitä.
Kun siitä langasta veti, rakentui heti keskinäinen ymmärrys hänen ja
heidän välille.
Niinpä nytkin. Emäntä puhkesi puhumaan.
--Ahkera oli minunkin mieheni, kertoi hän. Työ ja koti, oli minun
mieheni tapa sanoa, ne ovat kuitenkin ihmisen suurin ilo maailmassa.
--Eipä sitä muutakaan iloa, myönsi Johannes.
--Tohtorin pitäisi myös mennä naimisiin.
Emäntä näytti sen sanovan aivan vilpittömästi. Mutta Johannes epäili
tuon takana piilevän jälleen jonkun kätketyn naittamistarkoituksen.
--Niinkö? virkahti hän vain sentähden varovasti. Luuleeko rouva, että
se sopisi minulle?
--Mikä sitten?
--Avioliitto.

Emäntä katsoi häneen kummastuneena.
Nähtävästi hän ei ollenkaan ymmärtänyt Johanneksen ajatusjuoksua,
yhtä vähän kuin ylimalkaan ihmisiä, jotka eivät olisi luotuja kristillistä
avioliittoa varten.
--Koti sopii jokaiselle, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen
yksinkertaisesti. Tohtori tekee työtä, mutta tohtorilta puuttuu koti. Ja
siksi on tohtori niin usein synkkä ja alakuloinen.
Tuokin on huomannut sen, ajatteli Johannes.
Eikä hän jälleen voinut olla mielessään harmittelematta berliniläisen
porvariston ystävällistä tungettevaisuutta.
Synkkä? Alakuloinen? Mitä se muihin kuului!
Mutta ääneen hän sanoi:
--Täytyy miettiä asiaa. Me tapaamme siis illalla. Tulen kello puoli 8:n
tienoilla teitä noutamaan.
--Niin. Näkemiin saakka, herra tohtori.
Emäntä meni tyytyväisenä.
Sillä se asia oli korjattu, ajatteli Johannes.
Olenko minä nyt iloisempi? Onko minun nyt parempi olla? Tuskin!
Mutta täytyyhän sitä myös jotakin tehdä sympaattisen ja ystävällisen
ilmakehän hankkimiseksi.
Vasta sitten hän aukaisi kirjeen, jonka hän oli saanut. Sen sisällys oli
omiaan tuottamaan hänelle mielenliikutuksen.
Siinä seisoi nopeilla, epäsäännöllisillä kirjaimilla piirrettynä:
»Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä. Ellei teillä ole mitään sitä
vastaan, syömme tänään yhteisen päivällisen. Odotamme teitä k:lo 5 i.p.

Hotel Kronprinz.»
Sen alla päivämäärä ja lähettäjän nimi: Signe Carp, vapaaherrallisella
kruunulla varustettuna.
Signe Carp! Mikä muistojen sarja tulvikaan häntä vastaan noista
muutamista kirjaimista!
Hänen täytyi panna kirje taskuunsa ja kävellä monta kertaa huoneensa
lattian yli, ennen kuin hänen ollenkaan onnistui ajatuksiaan edes
itselleen selvittää.
Signe Carp!
Se merkitsi kokonaista aikakautta hänen elämässään. »Isäni pyytää teitä
tervehtiä.» Ne sanat eivät vieläkään olleet hänelle kaikkea alkuperäistä
merkitystään kadottaneet.
Signe Carp oli ollut hänen ensimmäinen suuri rakkautensa, hänen ainoa
suuri rakkautensa, olisi hän ollut taipuvainen sanomaan.
Siitä oli monta vuotta kulunut. Aika oli haavat arpeuttanut, mutta
vieläkin sävähti joku salainen sähkövirta hänen sisällään, kun hän
ajatteli, että hän pian seisoisi silmä vasten silmää hänen edessään. Sillä
tämä oli päivälliskutsu, josta ei voinut kieltäytyä.
Vapaaherra Carp oli maansa mahtimiehiä. Hän oli alkuaan ollut korkea
virkamies, ottanut eronsa jo ensimmäisten valtiollisten pilvien
kohotessa 1890-luvun alulla, siirtynyt senjälkeen yksityistä
asianajoliikettä harjoittamaan, tullut karkoitetuksi maanpakoon
Bobrikovin diktatuurin aikoina ja liittynyt suurlakon jälkeen
lainopillisena neuvonantajana erääsen vuorineuvos Rabbingin
omistamista osakeyhtiöistä.
Jyrkän, perustuslaillisen katsantokantansa vuoksi hän nautti kaikkien
puoluetoveriensa jakamatonta kunnioitusta, joka välittyi myöskin
vastustajiin, sitäkin enemmän, kun hän aina julkisuudessa esiintyi
humaanisena, sivistyneenä ja sovinnollisena, joskin järkähtämättömänä

ja suoraselkäisenä laillisuuden esitaistelijana.
Oikea-uskoisissa perustuslaillisissa piireissä ympäröi melkein
tarumainen sädekehä hänen nimeään.
Tiedettiin hänen tehneen maalleen suuria palveluksia. Mainittiin
mielihyvällä hänen ylhäisistä suhteistaan ja korkeista ulkomaisista
tuttavuuksistaan, joita hänellä sanottiin olevan myös hallitsevien hovien
läheisyydessä. Kuiskittiin legendana, miten itse Venäjän virkavalta oli
saattanut hänen tietoonsa karkoituskäskyn erinäisiä
kohteliaisuusmuotoja noudattaen, ja kerrottiin vahingonilolla, kuinka
kotitarkastusta toimeenpaneva suomalainen lääninsihteeri oli seisonut
vaivaisena syntisenä hänen edessään.
Hän oli suurmies. Hän oli isänmaallinen sankari ja tukipylväs.
Johannes Tamminen oli vain isännöitsijän poika ja sosialistinen
kansan-edustaja. Kuitenkin yhdistivät häntä monet sitkeät,
hiuksenhienot säikeet tuohon ylimystöperheesen.
Kun hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän katsoi olevansa pakotettu
itse pitämään huolta toimeentulostaan, mutta ei silti tahtonut
koulunkäyntiään katkaista, hän oli hakenut ja saanut kotiopettajan
paikan vapaaherra Carpin perheessä, ensin saman-ikäisensä pojan,
sitten kolmen tätä nuoremman tyttären suomenkielen opintojen
ohjaajana.
Vanhimpaan heistä, Signeen, hän oli vielä ylioppilaanakin ollut
korviaan myöten rakastunut.
Kömpelö, tuskin sanoiksi puhjennut kosinta, epämääräinen, ilakoiva
vastaus, jonka Johannes oli pistäväksi pilkaksi käsittänyt, sisällinen
loukkautuminen ja sitä seurannut päistikkainen Amerikanmatka olivat
Johanneksen puolelta tuon haaveellisen suhteen lopettaneet.
Senjälkeen hän ei ollut tavannut Signeä. Hän oli välttänyt suorastaan
tavata tätä, vaikka Signen isä, vapaaherra, oli hänelle ystävällinen,
kuten ennenkin, ja vaikka he puolestaan usein Eduskunnassa ja muualla

tapasivat toisiaan.
Ja nyt oli Signe täällä Berlinissä! Ja nyt oli hänen tuokion kuluttua
syötävä päivällistä hänen ja hänen isänsä kanssa!
Johannes katsoi kelloaan.
Sehän näyttikin jo puoli 5:ttä. Hänen oli kiirehdittävä, jos hänen mieli
ehtiä määrähetkellä Hotel Kronprinziin.
Työ sai nyt jäädä tälle päivälle. Huomenna koettaisi hän olla kahta
ahkerampi.
Hänen mielensä oli