Työn orja | Page 4

maksaa sen taivaan
ihanuudet. Ja sen kärsimykset saattoivat käydä sitä kipeämmiksi, mitä
kiihkeämmin ja häikäilemättömämmin hän oli nauttinut yksinolostaan.
Voi sattua, että hän kiersi monta kadunkulmaa, ennen kuin hän sai
hermonsa edes senverran ulkomaailmaa vastaan terästetyiksi, että
uskalsi astua sisälle tavalliseen ruokapaikkaansa. Ja voi tapahtua
myöskin, että hän käveli kymmenen minuuttia kirjakaupan edustalla ja
meni sittenkin kotiinsa ilman tarvitsemaansa teosta, vain senvuoksi,
ettei hän saanut mieltään noita muutamia sanoja varten kyllin
yleispätevään tasapainoon viritetyksi.
Hän vakuutti silloin aina itselleen, ettei hän sitä sentään vielä tänään
niin tärkeästi tarvinnutkaan. Saattoihan hän huomennakin tuon
ostoksensa suorittaa.
Mutta jälkeenpäin hän oli moisesta aina kovin vihainen itselleen. Hän
huomasi olleensa liian paljon yksin ja haki hakemalla ihmisiä.
Saattoihan ihminen vähemmästäkin hulluksi tulla! Ja eiköö ollutkin
väärin näin järjettömästi hermojaan jännittää, kun hän itse tiesi
kuitenkin, ettei hänellä siinä suhteessa ollut liikoja kerskumista?
Nyt hänellä oli ollut jälleen tuollainen pitkä yksinäisyyden aikakausi.
Mutta hän tunsi sen pian lähenevän loppuaan. Hän kävi taas liian
herkäksi. Vaikutukset ulkomaailmasta kasvoivat liian valtaviksi.
Kärsimys voitti nautinnon, yksinäisyyden liekit kohosivat liian
korkealle.
Niitä vastaan ei ollut muuta lieventävää lääkettä kuin: seura. Ja häntä
kadutti jo, että hän oli niin töykeästi työntänyt luotaan Topi
Huotarinkin.
Olisi hän hyvin voinut syödä päivällistä niiden kanssa. Eikä se olisi
paljon hänen työ-aikaansa tärvellyt, jos hän olisi sopinut tämän kanssa

yhteisestä aamiaisesta.
Myöskin kadutti häntä hiukan äskeinen töykeä käytöstapansa
ystävällistä emäntäväkeään kohtaan. Mikä mörkö hän oli, joka ei
sietänyt edes tuon vertaa hilpeätä, viatonta leikinlaskua?
Olihan Trudchen soma tyttö. Miksi hän ei ollut suostunut hetkeksi
hänen kanssaan naljailemaan?
Hän päätti heti korjata erehdyksensä. Ja pyytää hänet äitineen vielä tänä
iltana ravintolaan.
Mutta hän ehtisi tuon asian kyllä hiukan myöhemminkin suorittaa. Nyt
hän tahtoi ennen kaikkea tehdä työtä.
Ja hän istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen, jolla lepäsi hänen
suurteoksensa alkuluonnos: »Suomi tulevaisuuden valtiona.»
Johannes oli kansallistalouden tohtori ja tiukka sosialisti
mielipiteiltään.
Ne olivat sortovuosina saattaneet hänet myös kiihkeään valtiolliseen ja
yhteiskunnalliseen toimintaan, jonka hedelmänä hänelle oli suurlakon
jälkeen kuin itsestään pudonnut sosialistisen kansan-edustajan paikka
valtiopäivillä sekä yleensä merkitsevä asema puolueen johdossa ja sen
pää-äänenkannattajassa.
Nyt hän oli kuitenkin asunut koko vuoden ulkomailla tieteellisiä
ansioitaan lisäten, yhteiskunnallista kirjallisuutta suomentaen, mutta
pääasiallisesti valmistellen suurta kansantajuista teostaan, jonka selässä
hän aikoi jälleen maansa julkiseen elämään purjehtia.
Politiikka oli ruvennut häntä ikävystyttämään. Hän ei ollut,
puoluetoveriensa innokkaista kehoituksista huolimatta, suostunut
rupeamaan enää kansan-edustajaksi eikä antanut valita itseään edes
puoluehallintoon. Samalla oli hänen välinsä särkynyt koko sosialistisen
puolueen kanssa ja hän oli ollut pakotettu siitä muodollisesti eroamaan.

Mutta ainoastaan muodollisesti. Sillä mielipiteiltään hän katsoi yhä
edelleenkin olevansa kansainvälisen sosialismin kannalla, vaikka hän ei
ollut tyytyväinen tapaan, jolla sen asiaa Suomessa ajettiin.
Politiikkaan sellaisenaan hän ei ollut väsynyt, vaan omaan
puoluejohtoonsa, jossa hänellä tosin oli ääni, mutta ei ratkaisevaa sanaa.
Ja juuri sen hän tahtoi tällä teoksellaan hankkia itselleen.
Hän tahtoi tulla suomalaisen sosialismin auktoriteetiksi.
Se oli hänen suuri, huikaiseva päämääränsä, jonka hän oli itselleen
asettanut ja jonka takaa toiset vielä huikaisevammat hänelle
kangastelivat. Nyt olivat tosin kaikki tiet tukossa häneltä. Mutta hän
tahtoi aukaista ne jälleen ja palata takaisin, ei voitettuna, vaan
voittajana ja päätään pitempänä entistään.
Monet hänen entisistä puoluetovereistaan pitivät häntä luopiona. He
saisivat nähdä vielä, ketä he olivat pistäneet! Johannes tahtoi tulla
takaisin ankarana ja vanhurskaana tuomarina.
Porvarilliset puolueet taas olivat sulkeneet häneltä ovensa, samalla kuin
hän oli astunut taistelevan sosialismin riveihin, eikä hän ainakaan vielä
tuntenut pienintäkään halua käydä niille koputtamaan.
Joihinkin vapaamielisiin porvarillisiin sanomalehtiin hän tosin olisi
voinut periaatteittensa puolesta kirjoittaa. Mutta hän ei ollut tahtonut
vielä polttaa kaikkia laivoja takanaan myöskään nykyiseen
sosialistiseen puoluejohtoon nähden, ennen kuin hänen suuri teoksensa
olisi valmis ja ennen kuin hän tuntisi istuvansa kyllin varmasti yleisen
mielipiteen satulassa.
Kaikki riippui tästä teoksesta, myöskin hänen aineellinen asemansa.
Hän oli laiminlyönyt senvuoksi niin paljon muita töitään ja ottanut
kustantajalta jo niin paljon etukäteen, että hänen täytyi saada se
valmiiksi ennen kesää, maksoi mitä maksoi. Sitä vaati myös hänen oma
sisällinen rauhansa ja kunnianhimonsa. Sillä hän ei suinkaan ollut
ajanut ainoastaan poliittisia pyyteitä tätä kirjaa suunnitellessaan.

Myöskin hänen yksityisen, sisäisen olentonsa syvin ilmaisu se oli.
Toistaiseksi hän piti sitä elämänsä päätyönä. Sen valmistuminen
häämöitti hänelle hänen ajattelemisensa ja ihanteellisen innostuksensa
korkeimpana, sinertävänä kukkulana.
Siinä hän tahtoi sanoa sanansa kerta kaikkiaan.
Siitä piti tulla suomalaisen sosialismin raamattu ja sen hän tahtoi
myöskin muiden kansojen hyödyksi ja opetukseksi käännättää. Hän oli
ollut niin varovainen, että hän oli jo ennen lähtöään ulkomaille
hankkinut sille varman kustantajankin.
Asia oli selvä sitä myöten.
Nyt täytyi ponnistaa päälle vaan, että kirja kesään mennessä valmistuisi.
Silloin se voisi syksyksi ilmestyä ja hän palata takaisin kotimaahansa,
ei suomalaisen sosialismin rintama-upseerina enää, vaan sen
esikuntapäällikkönä ja henkisenä johtajana.

3.
Kauan ei Johannes ollut istunut työpöytänsä ääressä, kun hänen
ovelleen jälleen koputettiin. Hän päätti olla tällä kertaa hermostumatta.
--Sisään, lausui hän sentähden tyynimmällä, lempeimmällä
äänenpainollaan.
Hänen emäntänsä se oli, joku kirje kädessään.
Tämä aikoi poistua heti asiansa toimitettuaan, mutta Johannes pyysi
hänet kohteliaasti istumaan.
--Ajattelin, että