Työn orja | Page 3

antaa yhdenkään hetken mennä hukkaan,
yhdenkään päivän jälkeä jättämättä.
Jos hänen otteensa heltisi, jos hänen jalkansa livetti, ei mikään eikä
kukaan pitänyt pystyssä häntä.
Muilla saattoi olla varaa veltostellakin, ei hänellä.
Työkyky oli hänen ainoa pääomansa. Sitä oli hänen hoidettava ja
kartutettava.
Ja vankalla aikomuksella käyttää hyvin ainakin tämän iltapäivän pisti
Johannes avaimen tuttuun lukonreikään ja astui huoneesensa, joka aina
otti hänet vastaan yhtä siistinä, turvallisena ja ystävällisenä.
Hetken perästä tuli sisälle hänen saksalainen emäntänsä. Herttainen,
vähävarainen leskirouva, joka salaperäisen näköisenä ilmoitti, että
tohtoria oli ollut hakemassa joku nainen hänen ulkona ollessaan.

--Nainen?
Johannes kohotti katseensa kummastuneena työpöydästään.
--Suloinen suomalainen nainen, joka kertoi tuntevansa tohtorin ja
tuovansa terveisiä kotimaasta.
Emäntä näytti aina salaperäisemmältä sitä sanoessaan.
Johannes mietti. Kuka se voi olla? Hänellä ei tietääkseen ollut ketään
suomalaista naistuttavaa Berlinissä.
Mutta olihan nainen sanonut tuovansa terveisiä kotimaasta. Hän oli siis
ehkä juuri saapunut tänne.
Siinä tapauksessa oli Johanneksen mahdoton arvata.
Mutta kenellä suomalaisella naisella saattoi olla niin paljon
mielenkiintoa häneen, että tuli jalansyten häntä katsomaan? Tuomaan
terveisiä? Keneltä?
Johannes ilahtui. Ehkä se on Aura? ajatteli hän.
Aura oli hänen entinen sosialistinen työkumppaninsa ja
puoluetoverinsa. Niin mahdottomalta kuin hänestä tuntuikin, että Aura
olisi tällä hetkellä Berlinissä, tuotti tuo ajatus kuitenkin suurta iloa
hänelle.
--Hän ei jättänyt käyntikorttiaan?
--Ei.
--Eikä sanonut nimeään?
--Luulen, että hän sanoi sen. Mutta minä olen sen valitettavasti
unohtanut.
--Ei vahinkoa, virkahti Johannes välinpitämättömästi.

Ei se ollut Aura. Aura olisi kyllä jättänyt jonkun merkin itsestään.
Eikähän se voinut Aura ollakaan, sillä olihan Aura valtiopäivillä ja
istuihan Eduskunta juuri koolla Helsingissä.
--Ei suurta vahinkoa ainakaan, hymyili emäntä. Sillä hän lupasi tulla
takaisin.
--Niinkö?
--Hän näytti yleensä kovin kiihkeästi tahtovan tavata tohtoria.
Johannes loi jälleen nopean silmäyksen emäntäänsä.
Nähtävästi teki tämä pientä pilaa hänestä. Nainen? Tapaamassa nuorta
tohtoria? Saksalaisen porvariskäsityksen mukaan oli seikka jo
sellaisenaan mieltäkiinnittävä.
Nyt kuului selvästi pientä kirkasta naurunkikatusta avoimen oven
takaa.
--Trudchen! oli emäntä toruvinaan. Oletko hiljaa!
--Hän tulee, hän tulee, hän tulee! huusi nuorekas nais-ääni sieltä,
purskahtaen sitten täyttä kurkkua nauramaan.
Emännän 17-vuotias tytär se oli, Trudchen nimeltään, jonka tämä olisi
mielellään tahtonut saada naimisiin.
Johannes oli alussa ollut hiukan kohtelias tytölle, tarjonnut pari
teatterilippua ja pyytänyt hänet äitineen jonkun kerran ulos ravintolaan.
Mutta hän oli heti huomannut tulevansa väärin käsitetyksi.
Äiti oli ruvennut kutsumaan häntä omalle puolelleen ja tyttö heittämään
häneen pitkiä, kaihomielisiä silmäyksiä. Hän oli senvuoksi lakannut
kaikesta turhasta huomaavaisuudesta ja vetäytynyt kylmän, virallisen
tiedemiehen kuoreen, jolla oli kovin kiire ja joka ei missään suhteessa
tahtonut häiriytyä.
--Hän tulee? Mistä Trudchen on sen niin varmaan tietävinään? kysyi

hän sentähden kuivimmalla, asiallisimmalla äänenpainollaan.
Tyttö pisti terhakan päänsä sisälle ovesta.
--Minä tiedän! minä tiedän! Tohtorilla on morsian! Tohtorilla on
morsian kotimaassaan!
Johannes rypisti kulmakarvojaan.
--Hullutuksia, sanoi hän äkeästi. Minulla ei ole mitään morsianta enkä
tule sellaista myöskään pitkään aikaan hankkimaan.
Tyttö nauroi kahta helakammin.
--Tohtori on pettänyt, tohtori on jättänyt morsiamensa! Ja nyt on
morsian matkustanut tohtoria noutamaan!
Hän löi oven kiinni ja juoksi tiehensä ilakoiden. Vielä toisesta
huoneesta kuului hänen raikas, vallaton naurantansa.
Myöskin emäntää pyrki naurattamaan. Kuitenkin hän, huomattuaan,
että tohtori ei ollut leikkituulella, koetti tekeytyä hyvin totiseksi.
--Tohtorin täytyy antaa anteeksi, sanoi hän. Trudchen on vielä niin
kovin lapsellinen.
Johannes vastasi yksikantaan:
--Niin. Hän on lapsellinen.
Emäntä seisoi vielä hetkisen ja odotti, että tohtori sanoisi jotakin. Sitten
hän käännähti ympäri lausuen hiukan haikeasti:
--Ei, täytyy tästä mennä askareilleen, etten häiritsisi tohtoria.
Johannes ei väittänyt vastaan. Ja emäntä sulki oven jälkeensä paljon
vakavampana kuin hän oli avannut sen.
Heti hänen mentyään nousi Johannes kävelemään.

Olihan tapaus itsessään varsin vähäpätöinen. Kuitenkin se oli häntä
tuntuvasti ärsyttänyt. Ja hän ärtyi vielä enemmän huomatessaan, että
tarvittiin niin vähän häntä hermostuttamaan.
Luonnollisesti se oli tämän kirotun yksinäisyyden vika, joka kuitenkin
oli niin tuiki välttämätön hänen työlleen ja henkiselle
keskittymiskyvylleen.
Johannes oli todellakin sangen paljon yksin. Saattoi joskus kulua
kokonaisia päiviä, ilman että hän tapasi ketään tai kuuli omaa ääntään
muualla kuin tehdessään yksitoikkoisia tilauksiaan ruokapaikoissa tai
tavanmukaisia ostoksiaan sikarimyymälässä.
Mutta se juuri oli suloista hänestä. Juuri silloin saattoi hän ajatella ja
työskennellä voimakkaimmin. Ja juuri sitävarten olivat tällaiset
suurkaupungit ihanat olemassa: niissä voi elää omaa elämäänsä ja olla
yksin paremmin kuin synkimmässä Lapin korvessa.
Ainakin tunsi ihminen itsensä niissä yksinäisemmäksi.
Mutta mitä kauemmin yhteen toviin hän oli tuollaisena suurkaupungin
erakkona elänyt, sitä vaikeampi hänen oli tulla tekemisiin ihmisten
kanssa. Sitä kipeämmin koski hänen herkistyneihin hermoihinsa
jokainen, vähäisinkin vaikutus ulkomaailmasta.
Se saattoi joskus käydä suorastaan kiusalliseksi.
Mieluimmin hän olisi tahtonut äärimmäisyyteen saakka pingoittaa tätä
sisällistä yksinäisyys-iloaan. Olla kuulematta ja näkemättä ketään.
Hautautua täydellisesti maailmalta. Mutta eihän se käynyt päinsä.
Täytyihän hänen aina joku sana sanoa, joku kirje kirjoittaa.
Ne voivat silloin muodostua suoranaisiksi merkkipylväiksi hänen
elämässään.
Tuttavan kohtaaminen, kuten tänään tuo hetken yhdessä-olo Topi
Huotarin kanssa, oli tavallisissa oloissa hänelle jo jättiläistapaus. Hän
voi miettiä pari päivää sitä, käännellä ja väännellä jokaista sanottua

sanaa mielessään, muistella toisen kasvon-ilmeitä ja kuunnella aina
uudestaan ja uudestaan omia äskeisiä äänenpainojaan.
Se oli yksinäisyyden helvetti, jolla hän sai