Työn orja | Page 2

olla totta, nauroi Topi. Sinä et rakasta kansalaisiasi?
--Kyllä, kaukaa, hymyili Johannes.
--Mutta läheltä?
--En tiedä mitään inhoittavampia olentoja.
He kilistivät.
--Kiitos kohteliaisuudesta.
--Läsnäolijoita luonnollisesti lukuun ottamatta.

--Tuolla rajoituksella voin minäkin jossakin määrin yhtyä edellisen.
puhujan mielipiteeseen.
He nauroivat ja kilistivät lasejaan.
Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan tietysti hyvä, että hänen
armaat maamiehensä matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta
varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta, europalaistumisesta,
kansainvälistymisestä. Mutta se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki
siitä kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain toistensa
seuraa etsineet.
Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten kanssa? Sehän olisi
kenties ollut kehittävää. Mutta nyt he nuuskivat toisiaan jokaisesta
Europan nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet
kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten vastaanotto muuten
ehkä olisi taannut heille.
--Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi. Varsinkin näin
perheellinen mies...
--Se on totta. Veli on naimisissa? muisti Johannes.
--Ollut jo kaksi vuotta. Perheen isä, puheli Topi tyytyväisenä.
--Isä?
Se teki aina Johannekseen valtaavan vaikutuksen.
--Poika on, ja toinen tulee juhannukseksi, jos jumala suo.
--Maljasi! Minun ei tarvitse kysyä, oletko onnellinen.
Topi raappi päälakeaan.
--Kyllähän se siltä kohdalta. Mutta milloinkas se on ihminen lopulta
onnellinen!
--Mitä puuttuu?

--Tilaa.
--Liikkumisvapautta?
--Työn tilaa, toiminnan tilaa. Tilaa toteuttaa suunnitelmiaan.
--Sinulla on suuret tuumat?
--Ja pienet mahdollisuudet. Mutta jumalan kiitos, toivon niidenkin
lähimmässä tulevaisuudessa suurenevan, lisäsi hän sitten hiukan
salaperäisesti.
Johannes katsoi kulmiensa alta Topiin.
Jo toisen kerran viittaili tuo mies johonkin. Äsken hän oli maininnut
jotakin pian tapahtuvasta paikanmuutoksestaan.
Muuttakoon vain! Käyköön vain hyvin hänelle! ajatteli Johannes.
Topi oli aina ollut hänen mielestään yksi niitä harvoja todella kunnon
miehiä, joita hän oli elämänsä varrella tavannut ja jotka siksi myös
ehdottomasti ansaitsivat menestystä ja kauan elää maailmassa.
Hyvä mies, mutta rajoitettu, arvioi Johannes itsekseen. Ja varmaankin
verraton perheen isä!
Mitä suuria suunnitelmia hänellä voi olla? Tietysti sähköteknillisiä.
Ammattimies kiireestä kantapäähän! Mutta juuri sellaisethan ne maan
päällä menestyvätkin.
Hän itse sitävastoin?
Jumala ties, milloin hän olisi edes niin pitkällä. Mutta hänen
kunnianhimonsa tähtäsikin niin paljon korkeammalle. Huimaavan
korkealle kerrassaan.
Täytyi tehdä työtä, aina enemmän työtä. Mutta sitä säteilevämpi olikin
oleva kerran myös hänen voittonsa ja palkintonsa.

Entä ellei hän onnistuisikaan?
Palkitsihan työ itsensä, olihan se jo sellaisenaan ilo ihmiselle. Ja olihan
se sitä suurempi ilo, mitä laajemmat aatteelliset näköalat ja
korkeammat ihanteelliset tarkoitusperät sen takaa tekijälle
kangastuivat.
Työ aateloi ihmisen. Ja ihanne aateloi työn, arkipäiväisimmänkin. Se
oli Johannes Tammisen usko, syvä ja järkkymätön.
Hän katsoi äkisti kelloaan.
--Nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän ja nousi päättävästi. Näkemiin, ja
kiitos tästä hetkestä!
--Kiitos itsellesi, virkahti Topi hiukan tyytymättömänä. Mutta me
tapaamme kaiketi vielä?
--Toivottavasti. Jäätkö vielä kauaksi aikaa Berliniin?
--Vain pariksi päiväksi. Tottahan sinä syöt jossakin?
Topin mielestä he olisivat huomisen varalta voineet sopia esim.
yhteisestä aamiaisesta.
--Jolle sinä et tulisi kuitenkaan, nauroi Johannes, joka ei ollut ollenkaan
huvitettu tästä ehdotuksesta.
--Kuinka niin?
--Tietysti sinun matkaseurasi tahtoo myös syödä jossakin. Ei, paras,
että pistät pienen kirjelipun, jos tahdot tavata minua.
--Saatko sitä sitten?
--Olen aina kotona. Hyvästi, ja tervehdi tuttaviani!
--Kaukaa?

--Taikka läheltä. Kunhan minun vaan ei tarvitse tavata heitä.
He erosivat viinipuodin ovella kättä lyöden ja peittäen kumpikin
jotenkin pingoitetulla naurunremakalla pientä sisällistä
hermostumistaan.
Johannekselle oli pääasia päästä niin pian kuin mahdollista
yksinäisyyteen ja rakkaan työpöytänsä ääreen. Topi taas oli jonkun
verran loukkautunut siitä, että hänen vanha tuttavansa osoitti niin vähän
mielenkiintoa häneen, vaikka olikin vuosia vierähtänyt heidän
viimeisestä tapaamisestaan.
Kääntyivät vielä kerran ja nyykäyttivät päätä toisilleen.
Ja kulkivat kumpikin omalle taholleen, vaikka olisivat voineet varsin
hyvin kappaleen matkaa yhdessäkin kulkea.

2.
Johannes ei ollut aikansa niukkuutta teeskennellyt.
Hän teki todellakin työtä aamusta iltaan, oli aina tehnyt, vaikka hän
vaikeina hetkinään, joita hänellä tuon tuostakin oli, syyttikin itseään
ankarasti veltosta nuoruudestaan.
Hän oli erään tehtaan isännöitsijän poika Länsi-Suomesta.
Hänen lapsuutensa oli ollut sangen surullinen. Hänen äitinsä oli kuollut
jo hänen kapaloissa ollessaan ja hänen isänsä joutunut riitaan
esimiehensä, tehtaan omistajan kanssa, pyytänyt ja saanut eronsa,
perustanut kilpailevan liikkeen, mutta tehnyt tarpeellisen pääoman
puutteessa vararikon. Johannes oli ollut silloin koulun yläluokilla, josta
saakka hän oli saanut itse elättää itseään.
Hänen isänsä oli koettanut vielä kamppailla vuoden kaksi murtuneella
terveydellään, mutta epäonnistunut ja kaatunut hautaan samana
keväänä, jolloin hän itse oli saanut ylioppilaslakin.

Siitä saakka oli Johannes seisonut ypö-yksin maailmassa.
Veljiä hänellä ei ollut, sisar oli, vanhempi sisar, hourujen hoitolassa.
Joitakin etäisiä sukulaisia hänellä lienee elänyt vielä isän
syntymäpitäjässä, kaukana Pohjanmaalla, jossa hän ei ollut käynyt
milloinkaan. Yksinkertaista väkeä, talonpoikaisia ukkoja ja akkoja
ynnä heidän lapsiaan, jotka merkitsivät Johannekselle yhtä vähän kuin
hän heille arvattavasti.
Hän oli yksin. Hän tunsi sen syvästi ja oli aina oivaltanut, että hänen oli
vain omiin voimiinsa luotettava elämän taistelussa.
Tähän asti se oli käynyt, jumalan kiitos.
Vaikeata se oli ollut. Monesti oli tie noussut pystynä eteen. Oli ollut
tarmo taittua ja selkäranka siihen sitkahtaa. Kuitenkin se oli käynyt
jotenkuten.
Mutta tästä eteenpäin? Nyt hän oli pannut kaikki yhdelle kortille. Jos se
petti, petti samalla myös koko hänen pohjansa ja perustansa.
Täytyi ponnistaa. Ei saanut