Työn orja | Page 6

kohtalon langat. Mit? olisi h?nen is?ns?, ankara, j?rk?ht?m?t?n Tuomas Tamminen sanonut, jos h?n olisi n?hnyt poikansa n?ill? poluilla taivaltavan?
Noissa ajatuksissa saapui Johannes hotellin ovelle.
L?hetti sis?lle nimikorttinsa ja istahti esik?yt?v??n odottamaan.

4.
Siin? istuessaan muisti Johannes, ett? h?nt?h?n oli k?ynyt kysym?ss? nainen h?nen poissaollessaan.
Se ei voinut olla kukaan muu kuin Signe.
Ensin k?y h?n toisen kotona, sitten kirjoittaa h?n kirjeen! Signelle mahtoi siis jostakin syyst? olla hyvin t?rke?? tavata h?nt?.
--P?iv??, p?iv??! Kiitos, ett? tulitte. Te olitte todellakin kovin yst?v?llinen.
Signe se oli, joka sielt? iloisesti riensi alas portaita h?nt? tervehtim??n.
Johannes nousi nopeasti.
--Ja te viel? yst?v?llisempi, kun muistitte minua. Tervetulemaan Berliniin!
He puristivat toistensa k?si?, Signe l?mpim?sti ja syd?mellisesti, Johannes kohteliaasti ja kunnioittavasti.
H?nt? ilahdutti oma tyyneytens?. Hyv?, ett? h?n kerrankin n?in itsens? herrana ja n?in puolueettomalla alueella tuli tekemisiin tuon naisen kanssa.
--Te kaiketi h?mm?styitte suuresti saadessanne minun kirjeeni? Eik? totta? Teill? ei ollut mit??n aavistusta, ett? olisin Berliniss??
--Olisin ehk? h?mm?stynyt viel? enemm?n, ellei...
--Ellei mit??
--Ellei em?nt?ni juuri olisi ehtinyt ilmoittaa teid?n k?yneen minua katsomassa, sanoi Johannes.
--Minun?
Signe katsoi suurin silmin h?neen.
Teeskentelee, ajatteli Johannes.
Mutta ??neen h?n sanoi:
--Niin, tietysti, aamup?iv?ll?, hiukan ennen kotiintuloani. Nuori, suloinen, suomalainen nainen, joka oli kertonut tuntevansa minut ja tuovansa terveisi? kotimaasta.
--Min?? Min? olisin k?ynyt teit? hakemassa?
Signe nauroi, niin ett? h?nen pienet, valkeat hampaansa kimaltelivat.
Johannes huomasi sanoneensa tyhmyyden. H?n virkahti sent?hden aivan kuivakiskoisesti:
--Se on ollut siis joku muu.
--Kyll? se on ollut joku muu, nauroi Signe.
Joku toinen tohtorin naistuttavuuksista. Hyv?, ettei tuo tuuma toki minun p??h?ni p?lk?ht?nyt.
--Anteeksi, ett? voin sellaista ep?ill?kin. Mutta muuten se olisi ollut sangen teid?n tapaistanne.
--Kuinka niin?
Signe katsoi h?neen ?llistyneen?. Johanneksen ??ness? oli jotakin, joka oli omiaan h?nen naurunsa tyrehdytt?m??n.
Johannes katsoi kiinte?sti silmiin h?nt? ja lausui harvakseen, paino jokaisella sanalla:
--Koska teid?n p??h?nne voi p?lk?ht?? kirjoittaa minulle, tosin v?h?p?t?isen asian johdosta, mutta kuitenkin minulle, joka en ole n?hnyt teit? kymmeneen vuoteen ja johon n?hden te tuskin voitte asettaa edes hauskan p?iv?llisseuran vaatimuksia.
--No, mutta herra tohtori!
Signe l?i k?tens? yhteen sulasta h?mm?styksest?.
--Niin. Olen ainoastaan tahtonut huomauttaa teille, ett? teid?n hurmaava naurunne ei t?ss? tapauksessa kenties ollut aivan paikallaan.
Johannes sanoi sen melkein karkeasti, mutta h?n ei voinut pid?tt?? itse??n, sill? h?n oli tuntenut ensi hetkest? tuon vanhan loukkautumisensa j?lleen her??v?n syd?mess??n.
H?n tahtoi heti antaa tuon koreasiipisen p?iv?perhosen tiet??, ettei h?n ollut en?? mik??n lapsi, ei mik??n k?mpel? kotiopettaja, jonka kanssa sopi naljailla kuinka hyv?ns?. Vakava, kypsynyt mies h?n oli, jonka paremmin sopi k?ytt?? tuota toista leikkikalunaan, jos h?n tahtoi k?ytt??.
Suhde oli vaihtunut, vuodet olivat tehneet teht?v?ns?. Vain t?lt? uudelta pohjalta oli seurustelu mahdollinen heid?n v?lill??n, ei muulta.
Sit? tahtoi Johannes h?nelle t?ykeill? sanoillaan huomauttaa.
Signe oli arastunut ja k?ynyt hyvin totiseksi. H?n k??nsi p??ns? syrj??n ja katsoi alas. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana Johanneksen katse ei v?istynyt h?nen kasvoiltaan.
Tuo nainen oli siis ollut h?nen nuoruutensa armastettu! Siev? h?n oli viel?kin Johanneksen mielest?, kovin siev?, pienine, herkkine kasvoineen, pitkine silm?ripsineen ja hiukan hekumallisine, lapsellisesti kaartuvine nautiskelijahuulineen.
Korukalu h?n oli, luotu k?sill? kannettavaksi.
Ei sopinut ottaa kovilla kourilla kiinni h?nest?. T?ytyi suojata ja turvata h?nt? p?invastoin kaikilta ik?vilt? vaikutuksilta.
Nyt seisoi h?n siin? niin nurpolla nokin kuin lapsi, joka on ollut vallaton ja saanut varoituksen. Nyt h?n oli kiltti kyll?, mutta samalla oli my?s kaikki iloisuus tipotiess??n.
T?ytyi j?lleen laittaa hyv?lle tuulelle h?net.
Johanneksen mieliala muuttui silm?nr?p?yksess?. Signen koko olento vetosi t?ll? hetkell? h?nen ritarillisiin, suojeleviin vaistoihinsa.
--Anteeksi, h?n sanoi toisella, hiukan vavahtavalla ??nell?. Tarkoitukseni ei ollut loukata teit?.
Signe k??ntyi ja loi pitk?n, kostean silm?yksen h?neen.
--Kiitos, h?n sanoi hiljaa k?tens? ojentaen. Te olette niin hyv?. Minun on teilt? anteeksi pyydett?v?.
Heti seuraavassa hetkess? h?n oli j?lleen iloinen kuin leivonen. H?n avasi nopeasti huoneensa oven, ja huusi:
--Irene, Irene! Tohtori Tamminen on t??ll?. Meill? on kavaljeeri! Meid?n ei tarvitse istua ja sy?d? p?iv?llist? kahden kesken.
H?n johdatti Johanneksen riemusaatossa sis?lle.
Johannes odotti tapaavansa siell? vapaaherran ja koetti s?ilytt?? ryhtins? mahdollisimman kankeana ja juhlallisena. Mutta h?n ei n?hnytk??n huoneessa muita kuin Irenen, Signen serkun, pitk?kasvoisen, parissakymmeniss? olevan kaunottaren, joka ujostuneena nousi h?nt? tervehtim??n.
Kun Johannes viimeksi oli n?hnyt h?net, h?n oli k?ynyt viel? lyhyiss? hameissa. Nyt h?n oli t?ysi daami, mutta viel? ik??nkuin pisara luomisen aamukastetta kulmillaan.
--Tek? tarvitsette kavaljeeria? kysyi Johannes leikillisesti, h?nelle k?tens? ojentaen.
--Me molemmat! Me molemmat! huusi Signe vallattomasti. Te ette voi arvata, herra tohtori, miten surullinen orpojen, yksin?isten naisten asema on ulkomailla.
Kaikkialla katsottiin heihin muka ja mill? silm?yksill?! Kaikkialla ajateltiin heist?, jumala ties mit?! Miehet olivat Signen mielest? sent??n kovin h?vytt?mi?.
--Onko se my?s teid?n yksityinen mielipiteenne, neiti Irene? kysyi Johannes.
Irene ei vastannut mit??n, vaan hymyili ainoastaan tyynesti ja ep?m??r?isesti.
Signe vastasi h?nen puolestaan.
--H?nell? ei voi olla eik? saa olla heist? viel? mit??n mielipidett?, sanoi h?n. Mit? te ajattelettekaan, herra tohtori? Onhan h?n viel? lapsi, vasta kaksikymment? kolme vuotta!
--Ja sit? te sanotte lapseksi, te! sanoi Johannes, siirt?m?tt? silmi??n tummasta, hymyilev?st? tytt?sest?. Mit?s neiti Irene itse siit? arvelee?
--Min? en arvele mit??n, lausui Irene. Signe on niin vallaton. Eik? herra tohtori suvaitse k?yd? istumaan?
Signe nauroi.
--Kuulkaas vaan, h?n sanoi, matkien Irenen levollista, herttaisen arvokasta ??nenpainoa. Mik? em?nt?! Mik? maailmannainen! Eik? h?n ole suloinen, herra tohtori?
Signe puolestaan sanoi olevansa h?neen aivan hassastunut!
Ja h?n sy?ksyi Irenen luo, tarttui h?nt? k?sist?