Työn orja | Page 7

kiinni, veti h?net sohvaan vierelleen, syleili ja suuteli h?nt?.
Irene irtautui h?nest? pehme?ll?, torjuvalla ja samalla hyv?ilev?ll? k?denliikkeell?.
--Sin? olet hullu, h?n sanoi, aivan hullu. Mit? tohtori meist? ajatteleekaan?
--H?n ei ihmettele sit? ollenkaan, sanoi Johannes. Ei teid?t n?hdess??n.
H?n kumarsi Irenelle.
Signe uhkasi h?nt? etusormellaan.
--Ei mit??n kohteliaisuuksia, pyyd?n, sanoi h?n. Tahdotteko tehd? h?net viel? itserakkaaksi? Niinkuin ei h?nell? jo ilmankin olisi aivan liian suuret ajatukset itsest??n!
--Se ei ole totta, sanoi Irene. Eih?n minulla ole mit??n ajatuksia.
--Eik?? kysyi Johannes huvitettuna. Ei pieni? eik? suuria?
--Ei muista eik? itsest?ni.
Irene lausui sen niin rakastettavalla, vilpitt?m?ll? avomielisyydell?, ett? Signen ja Johanneksen t?ytyi v?kisinkin j?lleen nauruun purskahtaa.
--Hyi, miksi te nauratte! sanoi Irene hyv?ntahtoisesti. Sellaista se on aina ja on ollut aina, herra tohtori. Jos min? en sano mit??n, minulle nauretaan. Jos min? sanon jotakin, minulle nauretaan viel? enemm?n.
Herttainen lapsi, ajatteli Johannes.
Kerrankin oikea luonnonlapsi, kaikesta perinn?isest? sivistyksest??n ja yhteiskunnallisesta hyvinvoinnistaan huolimatta.
Tietysti oli tuossa kaikessa jonkun verran naisellista keimailua. Mutta kuinka naivia, kuinka vieh?tt?v?? keimailua!
H?n oli harvinaisuus. H?n oli ilmi?n? paljon mielt?kiinnitt?v?mpi kuin h?nen serkkunsa.
Mutta ??neen sanoi Johannes:
--Ja mit? te silloin teette, neiti Irene, kun me muut, tavalliset kuolevaiset, ajattelemme?
Irene katsoi h?neen lep??v?ll?, hyv?ilev?ll? silm?parillaan.
--En tied?, sanoi h?n. Min? olen vain. Min? en ajattele mit??n. Min? en ole tuntenut koskaan mit??n tarvetta ajatella.
--Mutta jos te tuntisitte? Jos teille tulisi tarve?
--No niin, silloin kaiketi min?kin koettaisin ajatella.
Signe nauroi j?lleen, taputti k?dell? h?nt? ja katsoi Johannekseen ik??nkuin vaatien hyv?ksyv?? vahvistusta omalle, serkulliselle ihailulleen.
Johannes nyyk?ytti h?nelle p??t??n miettiv?isen?. H?n ajoi takaa er?st? vertauskohtaa aivoissaan. Nyt h?n tapasi sen.
Tuo tytt? on oikeassa, tuumi h?n itsekseen. H?n ei ajattele, siksi ett? h?nen ei ole koskaan ollut pakko ajatella. Vasta ulkonainen tarve, vasta p??lletunkevat el?m?nkysymykset ja olosuhteet pakottavat yleens? ihmisen ajattelemaan.
Ihminen on laiska luonnostaan. Tuo tytt? ei ajattele, siksi ettei el?m?n kova todellisuus viel? milloinkaan ole h?nt? koskettanut.
H?nen on ollut aina hyv? olla.
H?nell? on ollut aina koti, vanhemmat, rakastavat sukulaiset ja yst?v?lliset kasvot ymp?rill??n. H?nen p?yt?ns? on aina ollut katettu, h?nen vuoteensa l?mmin ja untuvainen. H?n on kulkenut el?m?ns? kukkasilla. Kuinka Herran nimess? h?n olisi oppinut ajattelemaan?
Ja Johannes muisti er??n lukemansa jutun eskimosta, joka oli ollut jonkun pohjoisnapa-retkeilij?n mukana ja jolta kysyttiin:
?Mit? te ajattelitte, kun et??nnyitte niin kauas kodistanne ja n?itte vain autioita j??kentti? ymp?rill?nne??
?Meill? oli ev?st? tarpeeksi. Ei eskimo mit??n ajatellut.?
?Ent? kun tulitte niin l?helle pohjoisnapaa? Ent? kun aina vain mentiin ja mentiin eteenp?in??
?Meilt? ei puuttunut mit??n.?
?Mutta kun k??nnyitte takaisin? Kun tiesitte j?lleen ihmisten ilmoille p??sev?nne??
?Sanoinhan jo, ett? meill? oli ev?st? riitt?v?sti. Valkoinen jumala piti huolen kaikesta. Ei eskimon tarvinnut mit??n ajatella.?
Johanneksen huulet kiertyiv?t kummalliseen hymyyn.
Eskimo ajattelee vain silloin, kun eskimolla on n?lk? tai jano tai muuten paha olla. Tuolla tyt?ll? on aina ollut hyv?. Valkoinen jumala on pit?nyt huolen kaikesta. H?nen ei ole koskaan ollut tarvis ajatella.
H?nenk? yksin ei?
Eik? yleens? ollut sama koko yl?luokan ja kaikkien yhteiskunnan p?iv?nrinteell? kasvaneiden laita?
Ihmis-ajatus nousi vain ihmisk?rsimyksest?. Ja eiv?tk? kaikki ihmiset olleet pohjaltaan siin? suhteessa eskimoita?
Ihmiskunnan suuret ajattelijat olivat ihmiskunnan suuria k?rsij?it?.
Kaikki ajattelijat eiv?t tosin olleet k?rsineet n?lk?? ja janoa, se oli totta. Mutta jokap?iv?isen leiv?n k?site laajeni, herkistyi ja moninaistui, sik?li kuin ihmiset itse laajenivat, herkistyiv?t ja moninaistuivat.
Ruumiin tarpeiden tyydytt?minen ei riitt?nyt en?? heille. He k?rsiv?t, ellei heid?n henkens? saanut kohota aina korkeammalle vapauteen, valoon ja aurinkoon.
Ja kuitenkin olivat niin monet ihmiset viel? vailla ensimm?isi?, alkuper?isi? elin-ehtojaan.
N?in kauas oli Johanneksen ajatus ehtinyt lenn?ht??, kun h?n kuuli Irenen lausuvan serkulleen:
--Signe! Etk? n?e, ett? tohtori hymyilee ivallisesti? Nyt min? olen mahtanut sanoa varmaan jotakin oikein typer??.
--P?invastoin, lausui Johannes, her?ten ajatuksistaan. Teid?n sanoissanne piili syv? totuus.
--Mutta te hymyilitte? v?itti Irene.
--En ivallisesti, vaan ymm?rt?v?sti. Sill? minun teht?v?ni oli etsi? se ilmi niist?, lausui Johannes is?llisesti.
--Ja te l?ysitte sen?
--Luulen l?yt?neeni. Ja toivon, ett? sen viel? joskus sopivassa tilaisuudessa voin tarjota teille.
Signe nousi puolipiloillaan, puolivakavasti tyytym?tt?m?n?.
--Jos te nyt t?ss? viel? rupeatte uusia totuuksia etsim??n, sanoi h?n, me emme ikin? saa mit??n p?iv?llist?. Herra tohtori: onko teill? jotakin ehdotusta?
--Ehdotusta?
--Kahdelle yksin?iselle naiselle sopivaa, siisti? ehdotusta, tarkoitan min? luonnollisesti.
Ehdotusta p?iv?llispaikasta, tarkoitti h?n! Sill? eiv?th?n he voineet ravita itse??n pelk?ll? henkev?ll? keskustelulla.
--Arvattavasti emme, vaikka sekin on jo omiaan suuresti...
--Teit? kyll?stytt?m??n? nauroi Signe.
--Minun sis?llist? n?lk??ni tyydytt?m??n, korjasi Johannes. Min? olen niin paljon yksin. Mutta juuri siksi min? osaan t?llaisia seurustelutilaisuuksia my?s oikein arvostaa.
Tuo tunnustus p??si Johannekselta kuin vahingossa.
Heti kun h?n oli sanonut sen, h?n katui sit?. Irene katsoi h?neen pitk?ll?, hempe?ll? silm?yksell?, Signe kuin varkain ja ohimennen.
Mik? piru saattoikin nuo sanat huulilleni? ajatteli Johannes. Olihan aivan kuin h?n olisi vedonnut toisten hyv?ntekev?isyyteen.
Mutta tosi oli, ett? h?n viihtyi hetki hetkelt? aina paremmin t?ss? seurassa.
Nyt johtui kuitenkin ?kki? h?nen mieleens? jotakin.
--Teid?n is?nne on kaupungilla? kysyi h?n Signelt?.
--Eip? suinkaan, vastasi t?m? ilkamoiden. H?n ei ole Berliniss? ollenkaan.
--Ei Berliniss?? Mutta...?
--Mutta h?n l?hett?? teille kaikissa tapauksissa syd?mellisimm?t terveisens?, nauroi Signe.
Oliko se niin ikuinen ihme? Sanat kulkivat kautta ilman, terveiset l?pi syd?mien. P??asia oli, ett? h?nen is?ns? oli elossa ja olisi varmaan ollut hyvin iloinen n?hdess??n heid?t n?in varman ja vakavan ritarin katsannon alla.
Johannes kumarsi.
--H?nen hyv? ajatuksensa minusta on korkein iloni ja kunniani, sanoi h?n. Mutta