Työmiehen vaimo | Page 7

vielä ole
saanutkaan tarpeitani. Mahtaa rouvalla taas olla tortut lämpiminä, kun
kotia pääsen.
(_Liisa menee perälle tekemään ostoksia, Laura ja Katri menevät
oikealle_.)
VAPPU. Niinkuin sanoin, Johanna hyvä, nauloittain ei kannata myydä
leipää nyt alle kahdentoista pennin, kun jauhot ovat niin kalliita. Mutta
jos koko leiviskän ostat, saat vähän huokeammalla.
(_Risto ja Toppi ilmestyvät perälle_.) JOHANNA. En voi. Minulla ei
tällä kertaa ole rahaa kuin yksi markka ja täytyy ostaa vähän maitoakin
lapselle.
VAPPU. Tuolla tulee miehesi; ehkä saat häneltä lisää.
JOHANNA (_säpsähtää, kätkee kätensä esiliinan alle ja väistyy jonkun
verran syrjään_).
RISTO. Niin, mitäs nyt teemme, Toppo? Ryyppy pitäisi saada näin
aamutuimaan, eikä ole rahaa. (_Vetää taskunsa nurin_.) Ei niin penniä.
Toinen tasku tyhjä, toisessa ei mitään. Sano, velikulta, mikä tulee
meille neuvoksi.
TOPPO. Näetkö vaimoasi?
RISTO. Johannaa? Onko hän täällä? No hitto, eukko ei ole tyhjin käsin
torille tullut.
TOPPO (_hyräilee_). Heijuu, ajunttanpoo, nostakaa ylös, laskekaa
jo.--Vaimolla rahaa, miehellä ei. Muistatkos vielä, mitä sinulle häissäsi
sanoin? Rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin juuri kuin itse tahdot.
Kävikö toteen?
RISTO. No, ei käynyt, ole siitä varma. Vai rahat ovat minun. Oho toki!
Älä usko, rakas sielu, että kissa lentää. Johanna aina pitää neuvonsa ja
hankkii itselleen jonkun pennin, mutta sekin kuuluu minulle, niin sanoo
laki ja asetus.
TOPPO. Mutta eukkosi, eikö hän ole toista mieltä?

RISTO. Vastoin lakia ja oikeutta maassa? Ehei! Ei sitä niin
sentään.--Elä maassa maan tavalla, taikka maasta pois.--Näetkös,
kuinka hän minua pelkää. Piiloittelee ja hiipii pakoon kuin varas juuri.
Todistus siitä, että hänellä on rahaa. Malta vähäisen, Toppo, kohta
saamme ryypyt. (_Rientää Johannan luokse_.)
TOPPO. Jokohan tuo tottakin onnistuu. En minä vain vaimon sijassa--
RISTO. Johanna, odota, älä mene. Kuule onko sinulla yhtään rahaa?
JOHANNA. Kuinka niin?
RISTO. Minä olisin tarvinnut. Anna tänne, äläkä tee verukkeita,
näenhän sen silmistäsikin, että sinulla on.
JOHANNA. On yksi ainoa markka, jonka sain kutomapalkkaa kahdesta
sukkaparista. En minä voi antaa sitä sinulle, Risto. Se täytyy panna
ruokaan, sillä lapsi itkee kotona nälissään. RISTO. Joko sinä taas intät
vastaan, vaikka hyvin tiedät, ettei se mihinkään auta. Tuo nyt vain
kauniisti raha tänne, niin pääset vähemmällä vaivalla. Saat sinä aina
toista sen verran kuin lapsen ruokaan tarvitset.
JOHANNA. Kolme vuorokautta meni minulta ummelleen noita sukkia
kutoessani. Ennenkuin toisen markan ansaitsen, on lapsi kuollut
nälkään. Enkä minäkään enää kykene työhön, ellen saa leipää. Moneen
päivään en ole syönyt muuta kuin suolavettä ja perunoita. Lapsi kun
sitten vielä imee tyhjää rintaa, niin onko ihme, että voimat menevät.
Tuskin enää pysyn pystyssä.
RISTO. Kehtaat vielä valittaa. Eikö se ole oma syysi. Olisit mennyt
sepältä lainaamaan, niinkuin tuhannen kertaa olen sanonut. Hän sinulta
ei kumminkaan mitään kieltäisi.
JOHANNA. Enhän voi millään tavalla mennä velkaa tekemään, kun
tiedän, etten sitä koskaan saisi maksetuksi. Koetan sitten ennemmin
hankkia jollakin muulla keinolla taikka tulla ilman toimeen.
RISTO. Tee kuin tahdot, mutta syytä myös itseäsi, jos puutetta kärsit.
Ja vedä ja joutuin roposi esiin. Toppo tuolla nauraa, kun näin kauan
saan sinua rukoilla.
JOHANNA. En minä anna ainoata rahaani, en vaikka mikä olisi.
Kuinka sinä julkeatkin sitä minulta tahtoa. Eikä siinä kyllin, että olet
juonut ja tuhlannut kaikki entiset säästöni, vieläkö sinun lisäksi pitää
penni penniltä ryöstää minulta pienet ansionikin. Sinulla ei ole
omaatuntoa, ei hiventäkään. Onko tuo enää laitaa, ettei mies huoli
käydä työssä enää ollenkaan, juo vaan ja hurraa päivät päätään, siksi

kun saa kaikki hävitetyksi, mitä vaimo on koonnut. Ajattele sentään
vähän, mikä meille tulee eteen. Nyt olemme jo melkein maantiellä, eikä
ole vielä kulunut kuin vuosi siitä, kun yhteen menimme. Keppi
kerjäläisiä meistä tulee tuossa paikassa, ei auta mikään.
RISTO. Oletkos huutamatta siinä. Kaiken näköisiä. Kun rupeaa
pauhaamaan keskellä toria aivan kuin hullu. Etkö sinä vähän häpeä.
Ihmisetkin sinuun katsovat kuin kummaan.
JOHANNA (_itkien_). Minkä sille taidan, kun olen näin onnettomaan
tilaan joutunut. En suinkaan minä itsestäni välittäisi, mutta lapsi raukka
kun saa kärsiä ja ihan nälkään nääntyä. RISTO. Niin, itke siinä nyt
vielä ja ruikuttele. Hyvästäkin asiasta kuin yhdestä markasta. Luulisi jo
olevan hengen hädässä.
JOHANNA. Yhdestä markasta! Onko tämä sitten ensikerran, kun
minulta väkisin otat hiellä ja vaivalla ansaitut pennini. Puhumattakaan
niistä, mitkä olin kerännyt ennen naimisiin menoani.
RISTO. Vai myötäjäisistäsi sinä tässä vielä rupeat ylpeilemään.
Mokomastakin summasta, kuin kuusisataa markkaa. Moni vaimo on
tuonut tuhansia ja kymmeniä tuhansia miehelleen eikä niistä sentään
pitkiä puheita pidä. Olet sinä se kapine, totta tosiaan.
JOHANNA. Ensi kerran niistä mainitsin ja olkoon myös viimeinen. En
tiedä, kuinka tuo pääsi suustani. Kun mieli on katkera, tulee ihminen
sanoneeksi paljon semmoista, jota ei tahtoisikaan.
RISTO. Niin, olkoon nyt; mutta tuo raha hyvällä jo tänne, taikka minä
käsken poliisia tuolta avukseni. Näytetään, saadaanko eukkoa
tottelemaan, vai ei. No, kuinka käy? Joko minä huudan? Hei, po--
JOHANNA. Ei, älä käske, tuossa on. Ottaisit henkesi samalla, että
pääsisin tästä kurjuudesta.
RISTO. Tästä kurjuudesta? Mikähän sinulla on hätänä siinä. Mene edes
kotia tillittelemään, ettet joudu vielä koko kaupungin pilkaksi. (Menee
Topon luokse.)
TOPPO.