Työmiehen vaimo | Page 6

Tanssia meidän täytyy, että morsiamenkin
poskille tulee puna. Näettekö, kuinka kalpea hän on?
JOHANNA. Jättäkää tanssi tänä iltana, ei se enää käy.
RISTO. Mikäs sitä estää? Nyt se vasta käykin, kun on vähän lasia
kallisteltu. Ota sinä, Toppo, Johanna pariksesi, minä tanssin tuon
iloisen Liisan kanssa. (_Hyräilee_.) Likka nätti ja sorea, poika potra ja
korea, Likka tanssivi somasti, poika polkevi kovasti.--Eikös niin Liisa?
TOPPO (_kumartaa Johannalle_). Saanko luvan.
JOHANNA. Minä istun ennemmin tässä ja katselen.
RISTO. Mitä nyt taas?
JOHANNA. En minä jaksa, Risto. Olen niin väsynyt, ja aivan kuin
kuumeessa. Varmaan kaadun, jos menen lattialle.
RISTO. Vieläkös vain. Tule pois joukkoon. Tietysti sinun täytyy
tanssia, kuinkas muuten.
TOPPO. No, Johanna! Anna huolia honkasien, surra suuren suopetäjän
ja tule sinä meidän kanssamme jalkoja heittelemään.
RISTO. Joutuun, joutuun, Johanna. Kas niin. Ja te muut myöskin.
Älkää viivytelkö noin, eihän tällä lailla ikinä pääse alkuun.
(_Janne soittaa; kaikki asettuvat paikoilleen_).
ANNA-MAIJA. Onneksi saimme Johannan järkiinsä sentään.
LEENA-KAISA. Jumalan kiitos, että kaikki päättyi näin hyvin. Minä jo
pelkäsin, mitä tästä piti tulemankaan.

(Polska alkaa.)
Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS
_Kauppatori. Taempana vasemmalla muutamia kojuja ja pöytiä, täynnä
kaikenlaista tavaraa. Myyjiä ja ostajia. Oikealla poikia, reput kainalossa,
heittävät palloa. Perällä viisukauppias laulelee ja myy sen ohessa
arkkiviisuja ympärillä seisoville, joiden joukossa nähdään Liisakin.
Katri ja Laura ostavat vasemmalla kaaliksia. Etumaisena eräässä
kojussa vasemmalla on Vappu myymässä._
VIISUKAUPPIAS.
Istuen ihanassa, raikkaassa lehdossa nyt Akseli ja Hilda, hänen
morsiamensa, kauniina kesäyönä he rakkaudestaan puhuivat muistellen
muinaista onneaan.
Ja ikävä ja hauska se yö oli Hildalle, hän armastansa lempi ja nojas
rinnalle, hän suruissansa lauloi ja huolin huokaili: hyvästi, kauniit
lehdot, hyvästi, armaani!
JOHANNA (_tulee oikealta, pysähtyy epävakaisena; katselee vuoron
rahaa kädessään, vuoron myyjiä; itsekseen_). Yksi ainoa markka! Ei
penniäkään enempää. Eikä tietoa, mistä toista tulee. (_Katselee hetken
äänetönnä rahaansa_.) Mitä tällä nyt teen? Ostanko maitoa lapselle,
vaiko leipää meille kaikille?
(_Katri ja Laura tulevat häntä vastaan. Liisa huomaa heidät ja rientää
arkkiveisu kädessä ja koppa käsivarrella heidän luokseen_.)
KATRI. No, vielähän se Johannakin elää. Terve, terve! On siitä aikoja
kulunut, kun sinut viimeksi näin.
LAURA. Kuinka sinä olet hirmuisesti muuttunut. Ja vuosi on vasta
kulunut, kun häitäsi vietimme. Ei sinua tuntisi enää samaksi
ihmiseksikään.
JOHANNA. Makasin ensin kauan aikaa sairaana ja sitten on taas pieni
poikani ollut kipeänä. Kun kaiket yöt saa valvoa kätkyen ääressä, niin
kyllä kasvot kalpenevat.
LIISA. Vai niin, vai on sinulla jo poika. En minä ole tiennytkään. No,
ei tässä maailmassa. Joko hän on vanhakin? Kolmen kuukauden, sanot?
Ja kenenkä näköinen? Onko hän äitiinsä vai isäänsä? Minäpäs tulen
häntä katsomaan jonakin päivänä. Vai on sinulla poika!
JOHANNA. Hän on niin hento ja kivulias, lapsi raukka. Ehkä Herra

hänet piankin korjaa.
KATRI. Ei siihen ole taikaa. Kivuliaista lapsista usein tulee ihan
terveitä, kun niitä vain hoidetaan. Kyllä oli meidänkin Iigori pienenä
niin laiha ja huono, ettei suinkaan olisi luullut hänestä kalua saatavan.
Mutta annas, kun rouva rupesi syöttämään pojalle munia ja hakattua
tuoretta raavaan lihaa, niin heti se alkoi kasvaa ja lihoa oikein silmissä.
Näkisitte vain kuinka riski ja terve hän nyt on. Posketkin niin punaiset
ja paksut, että niitä ilokseen katselee.
LAURA. Meidän Eveliinaa taas pidettiin mallashauteissa. Pantiin koko
kappa maltaita aina kerrallaan korvoon. Koetapas sinäkin, Johanna, sitä
keinoa.
JOHANNA (_hymyillen_). Munia, lihaa, maltaita! Kyllä kuulee, että te
palvelette herrasväessä. Ei noita kaikkia meikäläisten varoilla osteta.
LAURA. No, hyvänen aika! Kaksi nuorta tervettä ihmistä ja yksi ainoa
lapsi. Totta nyt tuolle jaksaisi hankkia vaikka mitä. Eikä ne semmoiset
mallashauteet sitä paitsi koko maailmaa maksa. Mutta sinä olet vain
niin tarkka, Johanna, siinä koko asia.
LIISA. Olihan sinulla omia rahoja pankissa, osta niillä.
KATRI. Niin, tosiaankin. Omia rahoja on ihmisellä, ettei tarvitse
mieheltäänkään joka ropoa rukoilla, ja yhtäkaikki kehtaa varojen
vähyyttä syyttää. Kuka olisi ennen aikaan uskonut sinusta noin ahnasta
tulevan.
LIISA. Mikä sinun on, Johanna? Oletko sairas?
JOHANNA. Ei--en minä sairas ole. Välistä vaan ottaa niin pahasti
sydämestä.
KATRI. Ai, ai. Sinä näytät kovin huonolta. Jaksatko kävellä, vai
tulenko taluttamaan sinua? Ethän vain kaadu?
JOHANNA. Ei, anna minun olla. Kyllä se menee ohitse. Hyvästi nyt
tällä kertaa, tytöt. Hyvästi, Liisa! Tule sitten joskus katsomaan poikaani,
koska mielesi tekee.
LIISA. Hyvästi, hyvästi. Kyllä minä tulen. Kuule, Johanna, vielä kun
kysyn. Miltä sinusta nyt tuntuu miehelässä olo? Eikö se ole vähän
hauskaa sentään?
JOHANNA. Älä kaikkea kysele. Saat kai sen itsekin aikanaan kokea,
lapsi parka. (_Menee jonkun verran vasempaan, pysähtyy ja puhuu
itsekseen_.) Omia rahoja pankissa! Omia rahoja? Niin, olinhan ne
rehellisesti saanut kokoon kymmenvuotisessa palveluksessani. Mutta,

hyvä Jumala, olivatko ne sittenkään omiani? (Menee Vapun luokse.)
KATRI (_katselee Johannan jälkeen_). Mikä tuota vaimoa vaivaa? Ei
hän ole oikealla jäljellä, muistakaa minun sanoneeni.
LAURA. Kuka hänet tietää. Minä en ole voinut kärsiä koko ihmistä
enää sen jälkeen, kun hän niin tyhmästi käyttäytyi häissänsä. Vieläkö
aiotte viipyä täällä? Minun ainakin täytyy lähteä.
KATRI. Minun myös. Ei ole hyvä vitkastella, kun on toisen leivässä.
LIISA (_katsoo koppaansa_). Voi Taavetti! Enhän minä