Työmiehen vaimo | Page 4

Astu esiin, Risto. Älä anna hänen loukata kunniaasi
ilkeillä syytöksillään.
(_Risto tulee verkalleen esiin._)
JOHANNA. Näet, Homsantuu, eikö hän uskalla.
HOMSANTUU (_katselee hetken äänetönnä Ristoa, puhkeaa sitten
raivosta tukahdetulla äänellä puhumaan_). Petit vaivainen valasi, söit
kuin koira kunniasi.
RISTO. Valehtelee, hi, hi, hi. Voi, peijakas, kuinka hän osaakin
omiansa panna.
JOHANNA. Ja sitä sinä vain naurat, Risto.
HOMSANTUU (_menee lähemmäksi Ristoa, käsi ojennettuna_).
Valehtelenko minä? Katso minua suoraan silmiin ja sano vielä kerran
se sana, jos voit.
JOHANNA. Voithan sinä, Risto!
RISTO (_naurahtelee hiukan hämillään, kääntyy pois ja lausuu
puoliääneen miehille_). Joutuu sitä johonkin tässä maailmassa, minkä
sittapörrö seipääseen.
JOHANNA (_tukahduttaen heräävää tuskaa_). Tee, niinkuin hän
käskee, Risto. Minä tiedän, että sinä voit. (_Hetken äänettömyys._)
JOHANNA. Katso häntä silmiin, Risto. Syytön sinä kumminkin olet.
HOMSANTUU. Käänny päin, jos uskallat, sinä kurja.
JOHANNA. Tuolla tavalla annat itseäsi herjata kaikkien kuullen.
Olisinko mies, kyllä häneltä suun tukkisin. En säälisi mokomaa

ollenkaan.
HOMSANTUU. Joko paljastat kyntesi sinäkin, laupias samarialainen?
Mainiota! Tuota juuri halusinkin. Tulkaa nyt kimppuuni jok'ainoa,
minä en teitä pelkää. Minä huudan sittenkin, että kajahtaa korvissanne:
Risto on sanansa syöjä, valansa rikkoja, kunnottomin konna, pahin
petturi auringon alla.
JOHANNA. Suuri Jumala, etkö sinä puolusta itseäsi, Risto? Kiellä
häntä jo viimeinkin; masenna tuo käärme, joka sylkee maihin
myrkkyänsä.
HOMSANTUU. Kiellä? Masenna? Minuako? Oho! Kiven alla on
kieltäjäni, maan alla masentajani.
RISTO. Mitä sinä nyt joutavia pauhaat, Kerttu. Sovitaan pois kaikki
vanhat vihat, syödään kissan kirppulihat. Ja sitten tanssimme polskaa,
se on toista kuin tyhjästä riiteleminen. Minä vielä kaadan sinulle
viiniäkin, Kerttu, tulepas juomaan.
HOMSANTUU. Kelvoton! Viinilläkö tahdot syntivelkaasi viruttaa?
RISTO. Olipa tämä nyt sitten hyvinkin suuri synti. Kantänka, sanoi
ruotsalainen. Kerrankos nuori mies hiukan narrailee kaunista tyttöä, ja
etenkin tuonlaista halvempaa naista, kuin sinä olet, Kerttu parka, ilman
että hänellä on sen totisempia aikomuksia. Eikös ryypätä, miehet?
HOMSANTUU (_melkein mieletönnä_). Seis! (_Tukahdetulla
äänellä_.) Minulla on vielä sana sanottavaa, ryyppää sitten vasta. Sinä
teeskentelit rakkautta, kun petos asui mielessäsi, sinä ehdollasi syöksit
minut turmioon. Niinpä sinun pitää myös ansaittu palkkasi saaman.
(_Ottaa povestaan sormuksen, jonka heittää Riston eteen_.) Tuon
kihlasormuksesi kanssa viskaan viimeisenkin hellemmän tunteen
sydämestäni. Tästä hetkestä lähtien leimuaa siellä vain vihan ja
kostonhimon liekit. Minun kiroukseni seuraa sinua aina kuolemaan
saakka, vielä haudan tuolle puolenkin se ulottuu. Se painaa hartioitasi
kuin vuori, se kalvaa rintaasi kuin mato, yötä päivää se sinulle
muistuttaa kenen onnen ja elämän olet sortanut.
JOHANNA. Auttakaa--minä pyörryn.
YRJÖ. (_vie häntä tuolille istumaan_). Vettä, tuokaa vettä.
VAPPU (_antaa Johannalle vettä ja hieroo hänen ohimoitaan_).
HOMSANTUU. Joko nyt surkastuu tuo lemmen kukka? Joko lakastuu
tuo kirkkokunnan kirkkain ja kansakunnan kaunein? Eihän vielä ole
aika tullut. Nauti ensin sitä onnea, jonka toisen kadotukselle olet

perustanut, nauti iloa ja lemmen ihanuutta niin kauan kuin voit. Minä
sillä välin kiertelen kuin huuhkain teidän onnenne majaa ja huudan:
kostoa, kostoa, kostoa! (_Syöksee ulos_.)
(_Äänettömyyttä ja hämmästystä_.)
VAPPU. Kuinka on sinun laitasi, Johanna?
YRJÖ. Varsin huonosti, pelkään.
JOHANNA. Ehkä se menee ohitse.--Olkaa tässä luonani te molemmat.
TOPPO. Mutta kas, siinä tytössä oli vasta pippuria. Oikein tulista
turkin pippuria. Voi, sen pahanen päivä! Niin seisoi Ristokin hänen
edessään kuin vaivainen syntinen, eikä saanut sanaakaan suustansa.
KUSTAA. Entä me muut sitten. Lempo vieköön, en ole minäkään
usein niin nolostunut kuin äsken.
LAURA. Siinä se nähtiin. Eikö käynyt aivan niinkuin minä jo sanoin.
KATRI. Tarvitsi Johannankin häntä tänne tahtoa. Tietäähän sen hyvin
entisestäkin, ettei Homsantuu osaa ihmisiksi olla.
RISTO. Uh, uh, totta toisen kerran. Tämä pöyristys ei lähde ruumiista
muulla kuin viinalla. (_Täyttää lasit_.) Mitä sinä sieltä haet, Toppo?
TOPPO. Katselen, mihin se sormus joutui, jonka tuo visapää heitti
maahan.
RISTO. Anna velikulta olla, ei se maksa vaivaa. Se oli vaan
tuommoinen vaskinen sormus: joutava, pahanpäiväinen, vaikka hän,
hupakko, sitä povellaan kantoi. Tule ennen ottamaan ryyppy. Maljanne,
miehet!
(_Kolme kovaa lyöntiä kuuluu seinään. Kaikki säpsähtävät, varsinkin
naiset_.)
NAISET. Herra siunaa, mikä se oli?
LEENA-KAISA. Kalma löi.
ANNA-MAIJA. Vai lienee maailman loppu käsissä.
TOPPO (_katsoo ikkunasta_). Eikö lieto! Homsantuu se vain seinää
jymäytti, koska hän nyt tuolla nyrkkiä pui ja hyppää kuin villitty.
RISTO. Ulos miehet! Ottakaa kiinni se riivattu ja viekää
poliisikamariin.
JOHANNA. Ei, antakaa hänen olla rauhassa.
RISTO. Mitä vielä. Putkaan tyttö vain ja pian.
TOPPO. Myöhäistä! Hän juoksee pois, ette häntä enää kiinni saa.
Tuolla hän jo lentää niin kaukana, ettei koko tytöstä näy muuta kuin
hame, joka tuulessa liehuu.

RISTO. No, menköön sitten. Mutta peijakas hänet perii, jos hän vielä
kerran mailleni tulee.
LIISA. Semmoinen heittiö. Kun tärväsi koko ilomme. Saa nähdä,
tuleeko tästä enää tämän parempaa.
LAURA. Tuskin, koska morsiankin näyttää noin surkealta.
LOTTA. Nämäpä vasta häät. Totta tosiaankin. Kannatti näitä
tämmöisiä varten ostaa kukka rintaansa.
KATRI. Ja minun kun piti vielä sijainen toimittaa, kun ei rouva muuten
olisi laskenut.
VAPPU. Onko sinun jo helpompi olla, Johanna?
YRJÖ. Ehkä tahdotte vielä vähän vettä?
JOHANNA. En minä tarvitse enää mitään. Kun vain jaksaisin sen
verran, että pääsisin täältä pois.
RISTO. Johanna taisi säikähtyä vallan hukkaan. Älä huoli olla