Tuomo sedän tupa | Page 6

pellot kiitävän ohitsensa.
Yksi ainoa asia oli hänellä selvillä: ääretön vaara, joka uhkasi hänen
lastansa. Ahdistus ja äidin rakkaus ajoivat häntä lakkaamatta eteenpäin.
Tavallisissa oloissa olisi poikanen saattanut itse kävellä ja äiti olisi
vaan häntä taluttanut, mutta nyt hän ei hetkeksikään tahtonut laskea
lastansa alas. Pelko oli jännittänyt joka jäntereen hänen ruumiissaan ja
antanut hänelle ylönluonnolliset voimat, ett'ei hän tuntenut taakkansa
painavankaan. Hän riensi kuin kiljuvien petojen takaa-ajama, kuiskaten
vaan välistä värisevin huulin: "Herra, auta minua! Herra, pelasta
minut."
Harry oli alussa valveella. Kaikki tuo uusi ja kummallinen oli vienyt
unen hänen silmistään. Mutta kun äiti aina vakuutti, että hän kyllä
pelastuisi, jos vaan pysyisi hiljaa ja ääneti, kietoi hän pienet
käsivartensa äidin kaulan ympäri ja kysyi:
"Pitääkö minun pysyä hereillä, äiti?"

"Ei yhtään armahani, nuku sinä vaan."
"Mutta ethän anna pahan miehen ottaa minua, jos nukun?"
"En anna, niin totta kuin Jumala minua auttakoon", vastasi äiti palavin
silmin.
"Oletko ihan varma siitä, äiti?"
"Ihan varma", sanoi äiti äänellä, joka pani hänet itsensäkin
hämmästymään, sillä tuntui aivan siltä kuin joku häneen kuulumaton
henki olisi antanut tämän vastauksen.
Pienokainen nojasi nyt väsynyttä päätään äidin olkapäätä vasten ja
nukkui.
Pienien pehmeiden käsivarsien kosketus ja lämmin hengitys kaulaa
vasten vaikuttivat kuin sähkövirta. Ei Elisa tietänyt väsymyksestä, ei
unesta mitään. Koko ruumis oli kuin terästä ja totteli sielua kuin
hevonen ruoskaa.
Aamun koittaessa oli hän jättänyt kaikki tutut paikat ja käveli nyt
valtamaantiellä. Hän oli kerran käynyt emäntänsä kanssa pienessä
kylässä Ohio-joen varrella. Sinne hän nytkin ohjasi kulkuaan
päästäkseen joen yli ja siten pelastuakseen.
(Ellet, pieni lukija, tunne Ohio-jokea, niin ota Pohjois-Amerikan kartta
ja etsi se sieltä. Silloin näet, että Ohio on mahtava virta, joka idästä
päin yhtyy tuohon vieläkin suurempaan Missisippi-jokeen.)
Kun ajajia ja ratsastajia rupesi näkymään maantiellä, käsitti Elisa
vaistomaisesti, että hänen kiireinen kulkunsa voisi herättää huomiota ja
tehdä hänet epäluulon alaiseksi. Hän hiljensi sentähden hiukan
käyntiään, laski pojan maantielle ja järjesti pukuaan.
Pieneen myttyynsä hän oli kätkenyt muutamia omenia ja niiden avulla
hän nyt koetti saada lasta kulkemaan vähän nopeammin. Hän kieritti
vähä väliä omenan muutaman metrin päähän heidän edellensä ja lapsi

juoksi aina nopein askelin sitä saavuttaakseen. Tällä tavalla he pääsivät
pitkät matkat eteenpäin.
Kun pienokainen rupesi valittamaan nälkäänsä, vei äiti hänet pieneen
tien vieressä olevaan metsikköön ja antoi hänelle aamiaista mytystään.
Lapsi ihmetteli nähdessään, ettei äiti syönyt mitään, ja koetti väkisin
panna vähän kakkua hänen suuhunsa, mutta Elisa sanoi:
"Ei, Harryseni, ei äiti voi syödä mitään, ennenkuin sinä olet päässyt
turvapaikkaan, meidän täytyy taas rientää eteenpäin päästäksemme
virran rannalle ennen iltaa."
Hän koetti kulkea näennäisesti niin levollisena kuin suinkin
välttääksensä uteliaita silmäilyksiä, mutta sisällinen tuska ajoi häntä
eteenpäin pysähtymättä, levähtämättä.
Tuntia ennen auringon laskua pääsi hän viimein väsyneenä ajettunein
jaloin Ohion varrella sijaitsevaan kylään. Oli kevättalvi. Joki oli
paisunut ja virtava ja suuret jääkappaleet ajelehtivat edestakaisin
kuohuvien laineiden keskellä.
Elisa katsoi heti virtaa ja ymmärsi, ett'ei lautan tavallisesta ylimenosta
nyt voinut olla puhettakaan. Mutta ehkäpä veneellä. Hän meni joen
rannalla olevaan pieneen ravintolaan asiata kuulustelemaan.
Siellä vakuutettiin, että kaikki ylipääsö sillä hetkellä oli mahdoton.
Elisan surullinen muoto ja levottomuus herättivät sääliä ystävällisessä
emännässä ja hän lupasi tehdä, mitä suinkin voisi. Hän kutsui Elisaa
sisään ja tarjosi Harrylle leivosta. Mutta lapsi oli niin nääntynyt, että
itki, eikä katsellutkaan makeisia.
"Lapsi-rukka! Laskekaa se tänne", sanoi emäntä ja avasi erään pienen
makuukammion ovea, missä oli puhdas sänky. Sinne poikanen kohta
nukkuikin pitäen vielä unessakin kiinni äitinsä kädestä. Elisaa varten ei
ollut lepoa, ei hän saanut unta. Hän ajatteli alituisesti takaa-ajajiaan ja
tunsi polttavaa tuskaa rinnassaan. Voi noita raivoisia, tyrskiviä aaltoja,

jotka erottivat hänet vapauden maasta!
Sillä aikaa kun olemme seuranneet Elisan pakoretkeä, ei herra Haley
suinkaan istunut toimetonna kädet ristissä. Niin pian kun hän sai kuulla
uhrinsa paenneen, rupesi hän kiroilemaan ja sadattelemaan ja syytti
ensi vimmassaan herra Shelbyä tästä. Mutta sitten hän vähitellen
tyyntyi, kun sai talon miehet ja hevoset käytettävikseen pakolaisten
takaa-ajamista varten.
Ei hän kuitenkaan päässyt niin pian liikkeelle, kuin olisi tahtonut. Koko
aamun hän kyllä oli kovassa touhussa, kiirehti ja luikkasi, mutta näytti
siltä, kuin kaikki asianhaarat olisivat liittyneet häntä vastaan. Hevoset
pääsivät karkaamaan ja saatiin vasta kiinni parin tunnin päästä. Se tie,
jota Haley ensin kävi ratsastamaan, oli mahdottoman huono ja noin
peninkulman päästä tykkönään suljettu, ett'ei ollut muuta neuvoksi kuin
palata takaisin.
Totuuden nimessä on mainitseminen, että nämät vastoinkäymiset
suureksi osaksi olivat Shelbyn palvelijoiden toimeenpanemia, he kun
kaikin tavoin tahtoivat edistää Elisan pakoa viivyttämällä takaa-ajajaa.
Vaistomaisesti he käsittivät, ett'ei rouva Shelbylläkään ollut mitään sitä
vastaan, vaikka hän kyllä oli antavinaan käskyjä ja kiirehtivinään
palvelijoitaan. Tämmöisissä asioissa ovat neekerit ihmeen
tarkkasilmäisiä, oikeita veitikoita.
Haley tuli tällä tavalla menettäneeksi monta tuntia, ja saapui samaan
pikku ravintolaan, jonne olemme seuranneet Elisaa, vasta tuntia
myöhemmin.
Elisa seisoi juuri ikkunan ääressä, mutta vetäysi salaman nopeudella
syrjemmäksi huomattuaan ratsastajien tulon.
Nyt he jo olivat pihalla. Ei ollut aikaa pitkiin mietiskelemisiin, sillä
joka minuutti oli kultaa kalliimpi. Siitä huoneesta, jossa Elisa oli, johti
ovi virralle päin.