Tuomo sedän tupa | Page 7

Hän otti poikasen syliinsä, syöksi portaita alas ja
sitten rantaan päin.
Mutta nytpä äkkäsi orjakauppias jo uhrinsa, astui nopeasti alas hevosen

seljästä, huusi seuraajilleen ja hyökkäsi sitten hänen jäljessään, niinkuin
jäniskoira otuksensa perässä.
Tänä kauhun hetkenä tuntui Elisasta niinkuin ei hänen jalkansa
olisikaan koskettaneet maata. Parissa silmänräpäyksessä seisoi hän jo
veden partaalla. Takaa-ajajat olivat aivan hänen jäljissään, mutta
ylönluonnollisella voimalla, sellaisella, jota Jumala antaa ainoastaan
suurimmassa hädässä oleville, hän hyppäsi sydäntä särkevästi huutaen
suurelle jääkappaleelle parin metrin päähän rannasta.
Tämä hyppäys oli niin uskalias ja samalla mieletön, että Haley ja hänen
seuraajansa ihan vasten tahtoaan päästivät ihmettelyn huudon ja
nostivat käsiään.
Jääkappale ritisi ja ratisi Elisan painon alla, mutta hän ei jäänyt
hetkeksikään sinne seisomaan, vaan hyppäsi samaa vauhtia toiselta
jääkappaleelta toiselle. Hänen kenkänsä putosivat, sukat menivät
pirstaleiksi ja jalat vuotivat verta jättäen verisiä jälkiä jäälle, mutta
Elisa ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään, kunnes hän viimein
epäselvästi kuin usvassa näki edessänsä Ohion vastaisen rannan ja
miehen, joka tarjosi hänelle kättänsä ja auttoi häntä ylös.
"Te olette reipas nainen, ken vaan olettekin", sanoi mies.
"Pelastakaa ... auttakaa ... piilottakaa minut...", huusi Elisa. "Poikani,
tämän tässä he ovat myyneet ja katsokaa" -- hän osoitti toista rantaa --
"tuolla seisoo hänen uusi isäntänsä."
"Minä en itse voi tehdä mitään", sanoi mies, "mutta tahdon neuvoa
Teitä erääseen taloon, jossa saatte kaikkia, mitä nykyisessä
asemassanne tarvitsette. Katsokaa, tuossa valkeassa rakennuksessa
pääkadun varrella asuu ystävällistä väkeä, he kyllä auttavat Teitä."
Eikä mies liikoja kehunut. Elisa tuli sydämmellisiin ihmisiin, jotka
itkivät säälistä kuullessaan hänen paostaan ja suuresta hädästään ja
koettivat häntä kaikin tavoin auttaa. He antoivat hänelle ruokaa ja
lämpimiä vaatteita, valmistivat pehmeän vuoteen, jossa hän sai levätä
särkeviä jäseniään, ja saattoivat häntä eteenpäin uuteen turvapaikkaan.

Tällaisten helläsydämmisten ihmisten välityksen kautta pääsi Elisa
viimeinkin monet vaarat kestettyään Kanaadaan, jossa kaikki orjat heti
tulivat vapaiksi kansalaisiksi.
"Eikö hän enää koskaan saanut nähdä miestänsä", kysynee ehkä lukija.
Hänen miehensä oli jo kauvan miettinyt pakoa päästäksensä raa'asta ja
ilkeästä isännästään, joka alituisesti koki häntä jos jollakin tavalla
nöyryyttää paljaastaan siitä syystä, että hän huomasi orjansa olevan
älykkään ja taitavan.
Saadaksensa olla Elisan läheisyydessä oli hän kuitenkin tähän asti
kestänyt tylyä kohteluansa, mutta nyt, kun Elisa oli poissa, ei mikään
häntä enään pidättänyt. Hänen pakoretkensä oli, jos mahdollista, vielä
Elisankin pakoa uskaliaampi.
[Kuva: Elisa hyppäsi samaa vauhtia jääkappaleelta toiselle.]
Koska hän valkoihoiselta isältään oli perinyt kauniit säännölliset kasvot
ja harvinaisen hyvin muodostuneen, ryhdikkään vartalon, pukeutui hän
hienoksi herraksi, maalasi hiukan kasvojaan ja tukkaansa ja tuli niin
oudon näköiseksi, että häntä oli milt'ei mahdoton tuntea. Eikä hän liioin
käytöksessään osoittanut mitään pelkoa tahi arkuutta. Hän matkusti
päivin kaikkien nähden, poikkesi ensi luokan ravintoloihin ja oli aivan
niinkuin kaikki muutkin vapaat ihmiset ja maan mahtavat.
Häntä etsittiin tietysti vallan äärettömästi. Hänen entinen isäntänsä oli
kuuluttanut antavansa 400 dollaria sille, joka toisi hänet takaisin, tahi
hankkisi varman tiedon siitä, että hän oli kuollut. Mutta ei takaa-ajajien
päähänkään pistänyt ahdistaa hienoa herraa, joka matkusti parhaissa
paikoissa ensi luokalla.
Elisa ja hänen miehensä saapuivat Kanadaan samaan aikaan. Vaikka
heillä sinne tullessaan ei ollut yhtäkään dollaria -- kaikki, mitä Elisan
mies oli saanut eräältä ihmisystävältä matkaa varten, oli jo loppunut --
ja vaikka heillä ei ollut tuumaakaan maata, olivat he mielestänsä
ruhtinaita rikkaammat. He olivat saaneet kaikkein kalliimman lahjan:
vapauden.

IV.
Me jätimme Haleyn hämmästyksissään ja hieman häpeissään
katselemaan Elisan pakoa Ohion rannalle. Nähtyään, että tämä
todellakin tällä hetkellä oli luiskahtanut hänen käsistään, ei ollut muuta
neuvoa, kuin palata pieneen ravintolaan ja siellä tuumia, mitä
läheisessä tulevaisuudessa oli tehtävä.
Tietysti takaa-ajoa oli jatkettava niin pian kuin virta loi jääpeitteensä,
mutta kiusallista tämä vaan oli. Haley rupesi jo itseään kiroilemaan
siitä, että oli välittänyt koko kakarasta, josta nyt vaan sai kulunkia ja
harmia. Annettuaan käsirahoja miehille, jotka olivat ottaneet
ammatikseen etsiä karanneita orjia, ratsasti hän uudestaan Shelbyn
kartanoon tällä kertaa Tuomoa noutamaan.
Tuomo sedän tuvassa vallitsi raskas mieliala. Chloe täti oli noussut
aikaisin aamulla silittämään ukkonsa paitoja. Tätä tehdessään hän vähä
väliä nosti kättänsä pyhkiäkseen niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen
poskilleen.
Tuomo istui vieressä, Uusi Testamentti polvellaan. Ei kumpikaan
virkannut mitään ja lapset nukkuivat vielä.
Viimein Tuomo nousi ylös, meni vuoteen ääreen ja rupesi katselemaan
pienokaisiaan kuiskaten itsekseen: "Tämä on nyt viimeinen kerta."
Chloe täti ei vastannut mitään, hivutti vaan hivuttamistaan paitaa,
vaikka se jo oli niin sileä kuin suinkin olla voi. Mutta yht'äkkiä
hillitsemiskyky petti. Hän laski rautansa alas ja purskahti itkuun.
"Jos edes tietäisin, minne aikovat sinut viedä ja kuinka sinua sitten
kohtelevat. Kyllähän emäntä sanoo ostavansa sinut takaisin parin
vuoden päästä, mutta eihän kukaan, joka kerran viedään virtaa myöten
etelään, enää tule takaisin."
"Mutta, Chloe, onhan sama Jumala siellä kuin täälläkin, ja minä olen
joka paikassa hänen suojassansa. Nytkin hän on osottanut minulle

hyvyyttään antamalla sinun ja lapsien jäädä tänne."
Tuomo oli tukahtua pidättäessään itkuaan, mutta hän koetti karaista
itseään ja puhui lohduttavasti ja voimakkaasti.
Chloe täti oli pannut parhaansa valmistaessaan jäähyväissuurusta. Hän
oli paistanut lihavimman kanansa, ottanut