Tuomio | Page 8

ja sen voitto
niin varma. Mutta kun sitten tultiin rajan yli ja meitä pidettiin niin
vaarattomina, että tuskin viitsittiin vartioida, siirrettiin vain vaunusta
vaunuun niinkuin tavarakääröjä, silloin valtasi minutkin alakuloisuus,
ja minä näin, että isä vaipui vaipumistaan kokoon, kuta kauemma
tultiin. Ei hän siitä vielä mitään puhunut, mutta kun meitä vietiin

Moskovan läpi, ja hän näki kaiken sen suuruuden ja mahtavuuden,
huokasi hän: »Ei, tämä jättiläishämähäkki ei päästä meitä verkostaan,
ennenkuin on imenyt meistä viimeisen veripisaran. Me emme saa sitä
koskaan kukistetuksi.» Sitten alkoi se loppumaton rautatiematka
iankaikkisten lumiaavikkojen yli. »Tuntuu, kuin en tätä tietä enää
koskaan palaisi», sanoi hän kerran. »On, niinkuin se veisi
iankaikkisuuteen, niinkuin jo olisimme siellä, kuolleiden kentillä,
poissa maailmasta. Meidän täytyy heti tottua siihen ajatukseen, että
tämä on viimeinen retkemme, ainakin minun.»--Mutta hän ei voinut
tottua siihen ajatukseen, ettei enää koskaan pääsisi kotimaahan. Hän
alkoi kuihtua ja kuivaa, kunnes-- kunnes--lopulta kaatui. Hetken
hiljaisuus. En ole voinut kuvitella, että koti-ikävä voisi olla niin
hirmuisen voimakas ja jäytävä, Ilmi se oli minussakin, mutta isässä
vielä monta vertaa enemmän. Hän ei voinut mihinkään ryhtyä, koetti
kyllä panna alulle kirjallisia töitä, mutta pääsi tuskin alkuunkaan. Hänet
oli saanut valtaansa hivuttava tauti, joka niinkuin koi jäyti hänen
jaloimpia elimiään ja lopulta----
Hänen kasvonsa värähtävät, mutta hän voittaa vielä liikutuksensa.
AILI. Et siitä meille mitään kirjoittanut.
HANNA. Hetken päästä. Ajattelin, että se menisi ohi, kun aika kuluu.
Mutta se vain paheni. Hän meni lopulta melkein puhumattomaksi,
vaipui alakuloisuuteen, joka oli sydäntäsärkevä ja josta sain hänet
nostetuksi vain lyhyiksi hetkiksi. Silloin kun hän joskus sanoi jonkin
sanan, oli se melkein aina jotakin kodista. Hän voi välistä kävellä
tuntimääriä huoneensa lattialla, nurkasta nurkkaan, nurkasta nurkkaan,
pitkin ja poikki, niinkuin vangittu eläin häkissään. Ja sillä välin istua
toisia tuntimääriä tuolillaan, eteensä tylsästi tuijottaen, ja sitten taas
yht'äkkiä niinkuin eräänäkin myrskyisenä talvi-iltana huoahtaa: »Jos
tuo viima vinkuisi kotinurkissa, olisi se suloista soittoa.» Tai niinkuin
viime kesänä, kun häntä jollakin viihdyttääkseni olin eräänä tyynenä
iltana saanut hänet vähän matkaa ulkopuolelle kaupunkia ja me
istuimme joen rannalla: »Nyt siellä ehkä on tyven meidänkin mökin
kotirannassa, jos tuuli on sama siellä kuin täälläkin, ja miksei voisi olla.
Nyt siellä polskahti kala kaislikkorannassa ... aurinko laskee saaren
taa ... karjan kellot kalkattavat, vasikat ynyy...»
AILI. Pyyhkien silmiään. Isä parka...
HANNA. Hän koetti kyllä taistella sitä vastaan. Hän piti sitä

heikkoutena ja soimasi siitä itseään. Se oli hänestä miehuuttomuutta
tuollainen koti-ikävä--niinkuin hän olisi tunnustanut itsensä voitetuksi.
Sentähden hän kai kerrankin peruutti pyyntönsä, etten veisi häntä hänen
kuoltuaan kotimaahan.
AILI. Ettet...?--mutta mikset?
HANNA. Ei ollut enää muka väliä sillä, missä semmoinen raukka kuin
hän kuoltuaan makaa.
AILI. Semmoinen raukka kuin hän...
HANNA. Ei ansainnut hän muka päästä isänmaahansa elävänä eikä
kuolleena.
YRJÖ. Ettei hän olisi ansainnut? Isä!
HANNA. Ainoastaan silloin tällöin onnistui minun viime aikoina saada
hänet tästä masennuksesta nostetuksi. Silloin ei hän taas nähnyt mitään
esteitä isänmaan asian pikaiselle voitolle. Hän oli varmasti vakuutettu
siitä, että täällä, että Venäjällä, että koko maailmassa pian täytyy
tapahtua jotakin, joka muuttaa kaikki ... »siellä, kaikkialla on
semmoinen pinnistys, puristus kuin meren jäässä ... yht'äkkiä se
murtautuu, kohoaa, murskaa, hautaa alleen.»
On tehnyt sanainsa mukaisia liikkeitä.
YRJÖ. On tehnyt vaistomaisesti samat liikkeet. Kohoo--murskaa--mitä
hän tarkoitti?
HANNA. Tuskin hän tiesi sitä itsekään. Se oli kai vain semmoista
tunnetta, toivoa, tarvetta edes joskus uskoa johonkin, lohduttaa itseään
jollakin. Silloin kulki hän kuin onnellisessa huumeessa. Hänen
optimismillaan ei ollut mitään rajoja. »Nuoriso on jatkava meidän
työtämme, Hanna! Aili ja Yrjö ja ne muut--minä näin erotessamme sen
heidän silmistään, että he lupasivat sen tehdä. Meidän asiamme on
hyvissä käsissä, Hanna.»
AILI. Katkerasti. Lupasivat, niin--mutta eivät ole mitään voineet.
YRJÖ. Samoin. Ei mitään enää.
HANNA. Eräänä yönä--en tiedä oliko hän valveillaan, vai kulkiko
unessa--kuulin hänen puhuvan niinkuin nuorisolle, oppilailleen: »Elkää
taipuko, elkää antako hiuskarvankaan vertaa myöten, elkää väistykö
tuumaakaan, seisokaa rinta rintaa vasten, nuoret sankarit Termopyleen!
Voitto on meidän!»
AILI. Juuri niinkuin...
Osoittaen kuvaa.

HANNA. Juuri niinkuin silloin, kun hän tuossa, vähää ennen lähtöään,
noin puhui oppilailleen, korkealla pää, rystyt pöytää vasten, niinkuin
hänen tapansa oli.
YRJÖ. Isä unohti Efialteet.
HANNA. Hän muisti ne huomenna taas. Joka postihan niistä toi uusia
tietoja. Tietoja yhä lisääntyvästä eripuraisuudesta, hajaannuksesta,
luisumisesta, turmeluksesta, ilmiannoista ja petoksista--ne olivat
kaikista pahinta myrkkyä hänen mielelleen ja terveydelleen.
AILI. Ei olisi meidän pitänyt kirjoittaa niin tarkkaan siitä kaikesta.
HANNA. Yhtäkkiä, kuin pinnistyksestä laueten. Lapset!--te ette saa
tuomita isää!
YRJÖ. Mekö?
AILI. Mistä?
HANNA. Hän koetti--hän koetti, mutta nähtävästi hän ei enää
jaksanut ... täytyyhän teidän saada se kuitenkin tietää... Suurella
ponnistuksella, taistellen liikutustaan vastaan. Isä ... isä päätti itse
päivänsä.
AILI. Mitä sinä sanot, äiti?
YRJÖ. Isä?
HANNA. Niin.
Hetken äänettömyys.
YRJÖ. Hiljaa. Kuinka se tapahtui?
HANNA. Hän ampui.
YRJÖ ja AILI. Ampui?
Pitempi vaitiolo.
HANNA. Onko täällä ehkä viime aikoina tapahtunut jotakin tavallista
enemmän mieltä järkyttävää? Jotakin, joka olisi saanut hänessä
epätoivon ja pahan mielen pisaran vuotamaan yli?
AILI. En tiedä mitään erityistä siihen aikaan. Mutta tuskinhan on ollut