Tuomio | Page 7

YRJÖ. Ailikin on menettänyt tuntinsa tyttökoulussa.
HANNA. Vai niinkö se päättyi. Olihan se arvattava. Se oli se
ainekirjoitus?
AILI. »Oikeus maan perii». Mutta oikea syy oli tietysti se, ettei
karkoitetun tytär voi olla opettajana koulussa, joka nauttii valtioapua ja
on juuri pyytänyt lisää. Mutta sekin on pikkuasia.
HANNA. Se oli kuitenkin sinun ainoa tulolähteesi.
AILI. Se suretti minua kyllä tänä aamuna, kun sain siitä tiedon, mutta
ainoastaan sen tähden, etten enää olisi voinut lähettää teille mitään
niinkuin ennen. Mutta nythän--
HANNA. Hilda Lindh sanoi, että kuvernööri oli sinua puolustanut.
AILI. Ylenkatseellisesti. Hän minua puolustanut...?
HANNA. Kuulostaen kadulle. Eikö siellä joku pysähtynyt?
YRJÖ. Se ajoi ohi.
HANNA. Hilda Lindh lupasi heti tuoda sanan, kun vastaus saapuu.
AILI. Hetken päästä. Hellästi. Äiti, sairastiko isä kauan?
HANNA. Vältellen. Ei hän kauan... Tai kyllähän hän oikeastaan koko
ajan oli sairas.
AILI. Se oli kai se hänen vanha vaivansa? Hänen rintansa ei kestänyt
sitä ilmanalaa?
HANNA. Niin, kai se sekin vaikutti jotakin, ehkä paljonkin. Siellä oli
kesällä kauhean kuuma, ja läpi talven puhalsivat jäätävät viimat
aavikkojen yli. Kai vaikutti siihen sekin. Ja myöskin hänen ainainen
päänsärkynsä. Mutta minä luulen, että se oli enemmän sielullista kuin
ruumiillista. Vaipuu taapäin ja sulkee silmänsä.
AILI. Hän otti sinulta lupauksen, että toisit hänet tänne?
HANNA. Hän puhui siitä joskus.
AILI. Kuolinvuoteellaanko?
HANNA.

Ei ... ei aivan silloin.
AILI. Se mahtoi olla sinulle kamalaa?
HANNA. En tiedä. Ei minulla siitä ole juuri muuta muistoa kuin näky,
joka koko ajan oli silmieni edessä ja jota kohti kuljin: kukitettu, vihreä
hautakumpu huuruisten koivujen alla, harmaan kirkon seinämällä, sen
ympärillä valkolakkinen nuoriso laulamassa--isävainajan oma ainainen
unelma viime aikoina.
AILI. Eikö hän sitten uskonut saavansa tänne enää elävänä palata?
HANNA. Hän oli menettänyt siitä kaiken toivonsa.--Meidän ei olisi
sentään pitänyt päästää häntä sinne. Meidän olisi ehkä sittenkin pitänyt
koettaa vaikuttaa siihen, että hänkin olisi lähtenyt Ruotsiin niinkuin
kaikki muut.
AILI. Luottavaisesti hymähtäen. Ei isä siinä asiassa olisi antanut
kenenkään vaikuttaa itseensä. Jos olisimme koettaneetkin, ei hän olisi
meitä kuullut.
HANNA. Emmehän koettaneetkaan. Pikemmin päinvastoin.
Lausuimmehan usein, ettei oikeastaan kenenkään pitänyt alistua edes
senkään vertaa, että käytti hyväkseen heidän myöntämäänsä oikeutta
lähteä maasta.
AILI. Niinkuin ennen. Joskin--mutta itse hän sen kuitenkin ratkaisi.
HANNA. Niin, kyllä, tavallaan. Kun tuotiin käsky, että viiden
vuorokauden kuluessa joko oli poistuttava maasta tai muuten vietäisiin
Venäjälle, niin käveli hän tuossa lattialla edestakaisin pitkän aikaa
mitään puhumatta. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi minun puoleeni ja kysyi,
minua syvästi tarkastaen: »Sinä antaisit viedä itsesi? Sinä et lähtisi?»
Siihen vastasin minä: »Elä kysy, mitä minä tekisin, vaan tee, niinkuin
itse katsot oikeaksi. Seuraan sinua joka tapauksessa.» Hän loi minuun
silloin pitkän katseen ja sanoi sitten: »Annamme siis viedä itsemme.»
Mutta minusta näytti, kuin olisi hänen silmissään ollut pettymyksen
ilme. Niinkuin hän olisi odottanut minulta kannatusta toiseen suuntaan.
En tahtonut kuitenkaan enää mitään sanoa, kun silloin minunkin
mielestäni meidän todella oli mentävä. Se oli sillä päätetty. Sen
enempää ei siitä puhuttu. Viiden päivän kuluttua meidät vietiin.
AILI. Et sinä silloin siitä mitään puhunut.
HANNA. En sitä silloin ehkä niin huomannutkaan. Olen ehkä tullut
siihen jälestäpäin. Ja kenties minä erehdynkin aivan.
AILI. Sinä erehdyt, äiti. Isä olisi kaikesta huolimatta tehnyt niinkuin

teki. Hänen täytyi se tehdä, sillä hän vaati aina kaikkein ankarinta ja
korkeinta sekä itseltään että muilta. Ja hyvä, että hän sitä vaati. Jos ei
isän esimerkkiä olisi ollut, en tiedä, mikä meitä olisi ylläpitänyt
kaikessa tässä kurjuudessa ja alennuksessa. Olisin jo aikoja sitten
joutunut epätoivoon, jos en aina olisi rohkaissut itseäni sillä: isä oli
kuitenkin mies, isä kuitenkin uskalsi ja uhrasi. Onhan niitä tietysti ollut
muitakin, jotka ovat panneet kaikkensa alttiiksi, mutta minähän en
tuntenut muita kuin isän, en nähnyt edessäni muita kuin hänet. Hän on
ollut meille Yrjön kanssa kuin lippu, jota olemme edellämme
kuljettaneet. En tietysti olisi moittinut häntä, jos hän olisi mennyt
Ruotsiin tai Saksaan tai muuanne. Silloinkin olisi hän ollut paljon.
Mutta nyt hän oli minusta vielä enemmän.
YRJÖ. Syvästi. Paljon enemmän.
AILI. Lämmöllä. Minun sydämeni oli pakahtua riemusta, kun hän
vastasi Lindhille ja rehtori Saariselle, silloin kun he tulivat pyytämään
ja rukoilemaan, että hän lähtisi Ruotsiin eikä pakottaisi viemään itseään
Venäjälle: »Viekää terveisiä santarmeillenne, että minä en lähde
isänmaastani heidän saattamanansa, ainoastaan heidän viemänänsä. Jos
minua tahdotaan nähdä isänmaani rajojen tuolla puolella, on minut
vietävä sinne väkisin».
YRJÖ. Isän teko oli suurin teko, mitä tässä maassa on tehty.
HANNA. Se oli kuitenkin ehkä liian suuri teko.--Minä luulen, että hän
otti kantaakseen enemmän, kuin mihin hänen voimansa riittivät.
Hänelle kävi niinkuin puulle, joka on temmattu irti omasta
maaperästään. Alussa, kun hänen suonissaan vielä virtasi niin
sanoakseni hänen muistojensa mehu, hän kyllä pysyi mieleltään
reippaana ja rohkeana. Uskoimmehan tai ainakin tahdoimme uskoa,
että kaikki olisi ohimenevää. Luulimmehan, että lähtömme tulisi
antamaan vastarinnalle vain uutta vauhtia ja voimaa. Ja kun meille
melkein joka asemalla laulettiin ja tuotiin kukkia ja radan varrella
heilutettiin liinoja, matalimmistakin majoista--lapsetkin--hyvästiksi ja
takaisintuloksi, niin oli meistä Suomen voima niin suuri,