Tuomio | Page 9

sitä päivää, ettei jokin uusi häpeä olisi saanut poskia punastumaan.
HANNA. Kysyn siksi, että hän oli saanut useita kirjeitä sinä päivänä.
Hän oli itse noutanut ne poliisikamarista. Mutta ehkette tahdo...
AILI. Tarttuen äitiään käteen. Ei, ei, kerro nyt vain, jos itse jaksat.
HANNA. Peittää hetkeksi silmänsä toisella kädellä, kuuluvasti,
liikutuksella.
Oli niin surkeata meidän eromme. Palattuaan poliisikamarista sulkeutui
hän ensin huoneeseensa, tuli sitten luokseni, niinkuin olisi aikonut

puhua jotakin kanssani, mutta keskeytti itsensä, enkä minäkään tullut
kysyneeksi, mitä hänellä mahdollisesti olisi ollut sydämellään, kun hän
usein teki noin. Hän nousi ja meni takaisin huoneeseensa, mutta tuli
sieltä melkein samassa, puki kiireesti ja ikäänkuin vihaisin liikkein,
niinkuin hänen tapansa välistä oli, palttoon ylleen ja meni. Näin
ikkunasta, että hän meni kadun poikki postilaatikolle ja pisti siihen
kirjeen. Se oli suuri keltainen kuori.
Hetken kuluttua hän taas palasi. Hän hengitti raskaasti, oli aivan kalpea
ja vapisi. »Sinun täytyy panna pitkäksesi», sanoin minä. »Minä
panenkin», sanoi hän sävyisästi, melkein avuttomasti, »mutta anna
minulle ensin tupakkaa.»
AILI. Mitä, äiti?
HANNA. Tupakkaa; hän oli päättänyt heittää pois polttamisen ja
jättänyt tupakkansa minun talteeni, että antaisin hänelle vain
suurimmassa tuskassa. Katsoin, että minun piti nyt niinkuin ainakin
ensin vastustaa. »Etkö nyt taas ole heikko, sehän on pahinta myrkkyä
sinun terveydellesi», sanoin. Mutta silloin hän sai kuin jonkinlaisen
hermokohtauksen.--»Heikko! heikko!» kuohahti hän. »Tietysti, minä
olen heikko, sehän on selvä, että minä olen heikko ja sinä, vain sinä
olet luja! Mutta siitä huolimatta sanon minä, että tästä päivästä on sinun
holhoustoimesi lopussa. Minä teen itseni kanssa juuri niinkuin itse
tahdon!»--»Enhän minä suinkaan ole pyrkinyt sinun holhoojaksesi,
itsehän sinä pyysit», sanoin minä.--»Sinulla ei ole mitään sanomista,
vaikka minä myrkyttäisin itseni.»--»Myrkytä sitten!» sanoin minä ja
annoin hänelle kotelonsa. Hän ei ottanut sitä, vaan nousi ja meni
huoneeseensa. Ovella hän vielä kääntyi ja virkkoi: »Mitä se sinua
liikuttaa, olenko minä heikko, kunhan sinä olet luja.» Hänen
kasvoillaan oli ilme, joka kyllä minua vähän vavahdutti. Mutta kun hän
joskus ennenkin oli sillä tavalla ... ja kun ajattelin, että hän ehkä
rauhoittuisi paremmin, jos poistuisin, niin pistäysin kaupungille. Kun
sieltä palasin, oli se tapahtunut.--
Kun nyt vain tietäisin, ettette ole pettyneet isästä. Sehän kyllä tavallaan
oli heikkoutta, sitä tullaan siksi sanomaan--siitä riemuitsemaan, mutta
kun ajattelee...
YRJÖ. Isä on minulle tämän jälkeen vielä suurempi kuin oli ennen.
AILI. Ei se ole heikkoutta, äiti, kun uskaltaa kuolla.
HANNA. Niin! Eikö totta? Kun elämä on menettänyt kaiken

merkityksensä--kun on niinkuin isä pannut kaiken palavan sielunsa,
kaiken hehkuvan uskonsa asiansa oikeuteen ja sen menestykseen--ja
pitkän elämänsä koettanut lietsoa isänmaallista tulta ja luullut
virittäneensä aatteellista henkeä ja rakentaneensa laillisuuden vahvan
varustuksen--ja kun kaikki sitten hajoo ja luhistuu kokoon ja itse
perustuskin pettää ja pahimmin juuri täällä, hänen omassa vanhassa
vaikutuspiirissään--se oli minullekin niin kalvavan katkeraa, niin
nöyryyttävää, niin alentavaa, että olin melkein iloinen, kun sain kätkeä
häpeäni edes sinne erämaahan. Toisin ajoin syntyi minussa semmoinen
vimma, semmoinen kostonhalu--että oli julistettu, että oli voitu julistaa
alistuminen, arvannostoon meneminen nuorison isänmaalliseksi
velvollisuudeksi--
AILI. Heitetty aseet juuri ratkaisevimmalla hetkellä--toisten vielä
taistellessa, kun vielä oli toivoa voitosta...
HANNA. Ja että ne olivat omat miehet, hänen vanhat ystävänsä,
muutamat harvat vastoin koko kansaa--että ne olivat voineet vielä
senkin tehdä--minä luulen, että juuri se antoi hänelle lopullisen iskun.
AILI. Se se tietysti oli!
YRJÖ. Vavahtaen, kasvot lentäen punaisiksi? Ne olivat ne, jotka hänet
surmasivat!
AILI. Tiesikö isä, että se oli hänen oma veljensä, joka oli täällä
turmellut koko hänen elämänsä työn?
HANNA. En tiedä, missä määrin hän oli selvillä kaikista hänen
toimistaan. En tahtonut kertoa hänelle kaikesta, mitä minulle niistä
kirjoititte. Hän hyvin harvoin puhui hänestä. Mutta hän oli, kumma
kyllä--tai ehkä hän vain tahtoi olla--vakuutettu hänen persoonallisesta
rehellisyydestään ja hänen isänmaallisten vaikuttimiensa puhtaudesta.
YRJÖ. Hän ei tiennyt.
AILI. Jos hän olisi tiennyt...
HANNA. Kun hän kuuli hänen nimityksestään, sanoi hän: »Pahempaa
ei meille siellä olisi voinut tapahtua. Monet muut heikäläiset vielä
epäilevät omaa ohjelmaansa, hän uskoo siihen, ja hän tulee panemaan
koko sielunsa sen perille ajamiseen.»
AILI. Sen hän on, Jumala paratkoon, tehnytkin. Hän ajaa sitä kuin
omaa asiaansa.
HANNA. Minä luulen, että isä oli viimeiseen saakka kirjeenvaihdossa
hänen kanssaan, koettaen saada häntä eroamaan. Hän puolestaan

näyttää koettaneen vaikuttaa siihen, että isä--anoisi armoa.
YRJÖ. Oh!
AILI. Isä? Isä anoisi armoa! Onko hän hullu?
HANNA. Niin, se oli naurettavaa.
AILI. Intohimolla. Et voi aavistaa, äiti, mitä hän on täällä tehnyt ja
millä tavalla! Venäläiset kuvernöörit lääneissään eivät ole toimineet
läheskään sillä innolla millä hän, eivät saaneet aikaan puoltakaan siitä,
mitä hän. Se on hän, joka on keksinyt kuntien sakot.
HANNA. Hänkö se on?
AILI. Niin ainakin väitetään, että aate on lähtenyt täältä, hänestä tai
rehtori Saarisesta. Ei missään läänissä ole salaisten ilmiantojen
lukumäärä niin hirvittävän suuri kuin täällä. Yksin santarmitkin ovat
niihin jo kyllästyneet. Hän on turmellut kansan elinjuuret, hän on
hämmentänyt kaikki sen siveelliset käsitykset, kaiken käsityksen
oikeasta ja väärästä. Jokainen, joka vastustaa esivaltaa, olkoon se
millainen tahansa, on isänmaan ja Jumalan vihollinen. Papit saarnaavat
sitä