Tuomio | Page 6

... ja niin edespäin ...
»mutta kaikkein pyhimmän suomalaisen oikeuden nimessä vaadin minä,
hänen veljensä, että kielto tuossa tuokiossa peruutetaan ... ellei se
tapahdu, jätän minä heti paikalla sisään eronhakemukseni?» Niinkö?
ROUVA LINDH. Mikä sinun on? Ei kai sinulla voi olla mitään sitä
vastaan, että hänet haudataan tänne?
LINDH. Ei suinkaan ... vaikka ... vaikka minusta suoraan sanoen
oikeastaan on jotenkin yhdentekevää, missä joku kuollut makaa.
ROUVA LINDH. Joku kuollut? Mutta onhan kysymys sinun omasta
veljestäsi? Ja olihan se hänen viimeinen tahtonsa?
LINDH. Minulla on siitä viimeisestä tahdosta omat arveluni. On
kerrassaan anteeksi antamatonta, että veli parkaa vielä vainajanakin
käytetään valtiollisena yllyttäjänä, kuolleena niinkuin eläessäänkin.
Eikö jo olisi riittänyt? Eikö häntä jo vihdoinkin olisi voitu jättää
rauhaan?
ROUVA LINDH. Mutta ethän sinä tahtone sanoa, että Hanna toi hänet
tänne pannakseen toimeen valtiollisia mielenosoituksia?
LINDH. Se ihminen voi mitä hyvänsä.
ROUVA LINDH. Mutta sehän on kauheata, mitä sanot! Sinä tiedät,
ettei asia ole niin! Se on Hannaa kohtaan niin väärin, kuin suinkin olla
voi. Sinä et ole voinut koskaan häntä sietää.
LINDH. En. Se on totta.
Telefooni soi kiivaasti.
ROUVA LINDH. Se on vastaus!
LINDH. Telefoonissa. Halloo!--Hyvä on. Odottakaa hiukan. Istuu
kirjoittamaan selin rouvaan. »Ymmärtäen teidän veljelliset tunteenne ei
hänen ylhäisyydellään ole mitään sitä vastaan». Oliko se noin? Eikö ole
mitään erehdystä?
ROUVA LINDH. Riemuiten. Hänellä ei ole mitään sitä vastaan! Hän

sallii sen!
LINDH. Kärsimättömästi. Malta! Elä häiritse, enhän voi kuulla mitään!
Telefooniin. Kuinka se oli? Jatkakaa!
ROUVA LINDH. Hanna voi ehtiä vielä junaan!
Rientää ulos.
LINDH. Malta! sanon minä.--Odota!
Kun näkee rouvan menneen. Ah!-- Telefooniin. Suokaa anteeksi, tässä
oli keskeytys. Jahah. Kirjoittaa. ... »vaan jättää hän asian herra
kuvernöörin itsensä ratkaistavaksi, kuitenkin sillä ehdolla, että herra
kuvernööri vastaa siitä, ettei mitään epäjärjestyksiä eikä hallitukselle
vihamielisiä mielenosoituksia panna toimeen.» Yhä telefooniin. Eikö
ollut mitään muuta? »Kansliapäällikkö Fritsch.» Kiitän, hyvästi. Soittaa
pois ärtyisesti. Hilda!--Minne hän meni? Istuu ja miettii, käsi telefoonin
kammissa. Soittaa. Olkaa hyvä ja yhdistäkää Suomalaisen lyseon
rehtorinkansliaan.--Onko se Saarinen? Se on Lindh. Sopisiko sinun
tulla luokseni ... hetkeksi vain. Tahtoisin neuvotella kanssasi eräästä
hyvin arkaluontoisesta asiasta. Hyvä on.
Soittaa kiinni ja menee rouva Lindhin jälkeen.

TOINEN NÄYTÖS.
Rehtori Mauri Lindhin entinen koti. Hänen työhuoneensa. Aistikkaat
vanhat huonekalut. Paljon kirjoja. Suuri mukava nahkasohva. Seinällä
sohvan päällä muotokuva vanhanpuoleisesta miehestä, joka seisoo
pöydän takana, samassa huoneessa kuin mitä näyttämö esittää, niinkuin
puhuvana, rystyt pöytää vasten, kasvoilla innostunut ilme.
HANNA, AILI ja YRJÖ istuvat eri tahoilla huoneessa niinkuin
satunnaisiin asentoihin vaipuneina, alakuloisina. Aili ja Yrjö ovat
molemmat nuoria ihmisiä. Aili vähän vanhempi; tumma, kalpea; ilme
päättäväinen ja innostuva. Yrjö on vaaleaverinen, hienopiirteinen,
hänellä on suurenlainen koukkunenä, silmät syvällä, otsalla tukkaa,
puku hiukan huoleton. Otsan yli musta nauha, osaksi tukan peitossa.
Hanna istuu päällysvaatteet yllä, kädet helmassa, kokoon vaipuneena,
väsyneenä. Sohvalla on villapeite ja tyyny. Aili nousee ja ottaa ne pois.
Keskustelu käy alussa katkonaisesti ja pidätetysti.
AILI. Etkö nyt sentään riisu päältäsi, äiti? Vastaushan voipi viipyä
kauankin vielä, jos se ollenkaan tulee. Anna nyt ainakin hattusi ja
puuhkasi.

HANNA. Antaa ne Ailille. Ne nyt ehkä voin.
AILI. Äiti, sinähän olet käynyt ihan harmaaksi! Ja kuinka olet
kuihtunut! Mitä olet mahtanutkaan saada siellä kärsiä! Et koskaan sinä
kirjoittanut sanaakaan itsestäsi, mutta nyt minä näen. Istu tähän
sohvaan, niin saat nojata. Asettaa tyynyn hänen selkänsä taa. Kätesihän
ovat aivan jääkylmät. Sinun täytyy saada jotakin lämmintä.
Menee peremmälle, jossa ovensuussa pienellä pöydällä on
kahvitarjotin.
HANNA. Elä nyt huoli laittaa mitään. Minusta tuntuu, kuin en voisi
syödä enkä juoda, ennenkuin olen saanut isän maan poveen.
AILI. Äiti, sinä jäät tänne, ja me matkustamme Yrjön kanssa.
HANNA. Ei, ei, minä tahdon välttämättä itse. Huoaten väsyneesti.
Mutta jos nyt en saa.--Ehkei minun ollenkaan olisi pitänyt? Mutta
enhän voinut ... ei, ei, kyllähän minun piti.
YRJÖ. Yht'äkkiä nousten, painavasti. Ja hän ei uskaltanut sallia edes
sitäkään kysymättä Bobrikoffilta?
HANNA. Ei.
YRJÖ. Vaikka santarmit eivät vaatineet muuta kuin hänen
suostumuksensa?
HANNA. Eivät.
AILI. Hän olisi siis voinut tehdä sen ilman muuta?
HANNA. Itse hän sanoi, ettei olisi.
AILI. On asettanut hänen eteensä kahvitarjottimen. Ota nyt äiti.
HANNA. Tulkaa lähemmä, lapset. Yrjö, istu tähän.
YRJÖ istuu sohvalle. Oletko loukannut otsasi?
YRJÖ. Satutin vähän, ei se tee mitään.
Muuttautuu takaisin tuolille.
HANNA. Katsellen ympärilleen. Täällä on kaikki entisellään, niinkuin
silloin kun lähdimme. Tuskin on tuolia muutettu. Siinä on isän pöytä
entisessä kunnossaan, hänen kynänvartensakin.
AILI. Olemme tahtoneet pitää ainakin tämän huoneen itsellämme,
niinkuin se oli, siksi kunnes ehkä joskus palaisitte. Ja nythän olemme
täällä-- kaikki--isäkin.
Osoittaa muotokuvaa seinällä.
HANNA. Kuinka se on joutunut tänne?
AILI. Se tuotiin tänään lyseolta. Ne olivat isän entiset oppilaat, jotka
sen toivat. Rehtori oli käskenyt ottamaan sen alas ja viemään pois.

HANNA. Ja ne tottelivat?
AILI. Kuinkas eivät ne olisi totelleet, kun kaikki muutkin tottelevat.
YRJÖ. Sen täytyi pois kutsuntain tieltä.
HANNA. Vähän vilkastuen. Sielläkö kutsunnat pidetään? Lyseon
juhlasalissa?
YRJÖ. Siellä, isän oman perustaman koulun juhlasalissa.
HANNA. Siihenkö täällä on tultu?
AILI. Se on nyt vain vähäinen osa.