Tuomio | Page 2

tahtovat.
ROUVA LINDH. Siitä saavat taas uutta aihetta käydä kimppuusi.
Kaikki pannaan tietysti sinun syyksesi.
LINDH. Ja siitä minä välitän niin herttaisen vähän, että kaikki lisä siltä
taholta päinvastoin on minulle sydämellisen tervetullutta. En voisi
hyvin, ellen saisi panetteluista ja solvauksista jokapäiväistä annostani.
ROUVA LINDH. Kuinka kaikki tämä vielä mahtanee päättyäkään!
LINDH. On silmäillyt jotakin kirjettä ja heittänyt sen pöydälle. Se kai
päättyy niin, että minut jonakin kauniina päivänä ammutaan. Ja
sittenhän on kaikki hyvin! Oikeus riemuitsee, ja pahuus on saanut

ansaitun palkkansa.
ROUVA LINDH. Kuinka sinä voit, Edvard?
LINDH. Sittenhän olisin minäkin marttyyri, sitten tehtäisiin minustakin
kansallinen pyhimys.
ROUVA LINDH. Edvard, lakkaa nyt jo...
LINDH. Ottaen taas kirjeen. Tämä on kai olevinaan »viimeinen
varoitus»: »Poistu tai kuole». Se saapuu jo kolmannen kerran ja joka
kerta yhä suuremmilla kirjaimilla.
ROUVA LINDH. Eikö sinulla ole aavistustakaan siitä, keneltä se on?
LINDH. Ei, mutta se kai saadaan aikanaan tietää--saat ainakin sinä.
ROUVA LINDH. En todella ymmärrä, kuinka sinä viitsit ja voit. Mitä
hauskuutta voi sinulle tuottaa tuommoinen?
LINDH. Hetken kuluttua. Olet saanut kirjeen.
ROUVA LINDH. Kaarlo on muuttanut nimensä.
LINDH. Miksi minulla nyt on kunnia kutsua poikaani--jos tiemme
joskus vielä sattuisivat yhteen?
ROUVA LINDH. Olisi hän voinut olla sen tekemättä.
LINDH. Se oli kuitenkin turvallisinta. Tarvitaan hiukan rohkeutta tätä
nykyä kantaa Lindhin nimeä. On yhä availlut kirjeitä ja ristisiteitä.
Täällä on lisää samaa sorttia. Urheaa väkeä, toden totta, nuo
perustuslailliset: nimettömiä uhkauskirjeitä, nimettömiä
haukkumakirjoituksia maanalaisissa sanomalehdissä. »Petturi!»--
»Roisto!»--»Edvard Andreijevitsch!»--»Veljesi veri huutaa!» ... ja niin
edespäin, ja niin edespäin...
Avaa kuoren, josta tulee esille »Vapaat sanat». Silmäilee niitä ja lukee
otsakirjoituksia.
»Epälaillinen kuvernööri Lindh ja kutsunnat» ... »Titulus Lindh ja
kuntien sakot»... Heittää lehden pöydälle.
Sen nyt vielä voi käsittää, etteivät täkäläiset sissit ja sala-ampujat pane
puumerkkiä nuoliinsa, mutta se minua lievimmin sanoen kummastuttaa,
että nuo vapaat, hyvässä turvassa olevat merentakaiset kynäniekat, joita
ei mikään vaara uhkaa, eivät rohkene, jotakin poikkeusta
lukuunottamatta, esiintyä omilla nimillään. Mitä heidän tarvitsee pelätä?
Ovathan he hyvässä turvassa äiti Svean lämpimässä, suojaavassa
sylissä.
ROUVA LINDH. Selin, toisella puolella huonetta, teepöydän ääressä.
Eivät he kaikki ole siellä.

LINDH Sanoitko jotakin?
ROUVA LINDH. En juuri mitään.
LINDH. Kunnia, maine, marttyyrikehä, samalla kun elävät niin hyvin
kuin ennenkin Suomen kansan heille keräämillä varoilla.
ROUVA LINDH. Käännähtäen. Niillä, jotka eivät ole maasta
karkoitettujen hyväksi mitään antaneet, ei myöskään ole oikeutta vaatia
heitä niistä tilille.
LINDH. En minä ole vaatinutkaan ketään tilille. Sitä paitsi ei meiltä ole
pyydettykään mitään, eivätkä meidän rahamme olisi kai
kelvanneetkaan.-- Ja kuitenkin, kuka tässä lopulta lienee se, joka on
eniten antanut ja eniten uhrannut.--Vai niin, Tiltakin on jättänyt sisään
eronhakemuksensa. Pyytääkö hän myöskin elinkautista eläkettä?
Haukottelee ja nauraa hermostuneesti.
ROUVA LINDH. Sinä olet taas nukkunut huonosti.
LINDH. En voi sanoa, että olisin nukkunut huonosti--sillä en ole
nukkunut ollenkaan.
ROUVA LINDH. Puhjeten. En minäkään ole nukkunut, en yhtä
rauhallista, painajaisetonta yötä, sitten kun heidät vietiin.
LINDH. On koko ajan ollut hermostuneessa, pinnistetyssä tilassa,
kiivastuen, heittäen paperit pöytään ja mennen kädet ojennettuina
rouvansa eteen. Mutta enhän minä häntä karkoittanut! Kuinka monta
kertaa täytyy minun sanoa, _etten minä häntä karkoittanut_!
ROUVA LINDH. Mutta et myöskään tehnyt mitään sen estämiseksi.
LINDH. Ja mitä olisin minä, virkkaatekevänä kuvernöörinä toimiva
lääninsihteeri, voinut tehdä asiassa, johon tuli käsky korkeimmasta
paikasta? Mitä olisi mikään auttanut? Asia oli sitä arkaluontoisempi,
kun se koski omaa veljeäni. Kääntyen pois ja mennen takaisin pöytänsä
ääreen. Onhan sitä paitsi jälestäpäin nähty, mitä tuloksia on ollut
tekemisistä ja välittämisistä. Hän yhtä vähän kuin muut karkoitetut ei
voi ajatellakaan kotiintuloaan niin kauan kuin ei suostu
edes--ilmoittamaan haluavansa päästä. Onhan suorastaan järjetöntä,
naurettavaa pinnistää passiivisen vastarintansa periaatteet aina siihen,
että katsotaan alistumiseksi käyttää hyväkseen oikeutta lähteä Ruotsiin,
silloin kun se sallitaan--ja että suorastaan pakottamalla pakotetaan
viranomaisia vastoin heidän tahtoaan viemään Venäjälle--mitä sellaisen
hyväksi voi kukaan tehdä?
ROUVA LINDH. Jos emme olisi voineetkaan muuta tehdä, niin

olisimme ainakin voineet olla vastaanottamatta tätä virkaa--juuri kohta
sen jälkeen.
LINDH. Kiivastuen. »Me ... me...» Miksi sinä aina puhut »meistä»?
Minähän tässä olen syypää, syntipukki, sinähän olet viaton kaikkeen,
puhdas niinkuin pulmunen lumella. Vapaa kaikesta, vapaa
lähtemäänkin, jättämään eronhakemuksesi--niinkuin Tilta.
ROUVA LINDH. Tyynesti. Sinähän tiedät, etten kaikesta huolimatta
voi enkä tahdo sinua jättää.
LINDH. Kohauttaa olkapäitään. No niin.
Hetken äänettömyys.
ROUVA LINDH. Tänään on kulunut vuosi siitä, kun heidät vietiin.
LINDH. Ei »kun vietiin», vaan »kun heidän itsensä teki mieli mennä».
Ei heitä olisi viety, jos olisivat tehneet niinkuin muutkin ja menneet
maanpakoon. Mutta Hanna von Falckin täytyi tietysti olla jotakin aivan
erikoisempaa kuin kaikki muut. Hänen miehensä ei sopinut »alistua»
edes senkään vertaa kuin jonkun »von sen» tai »von sen» ja lähteä
heidän kanssaan Ruotsiin. Hänen täytyi Vjatkaan! Se oli uljaampaa,
komeampaa.
ROUVA LINDH. Keskellä yötä tultiin hänet ottamaan, santarmien
välissä raastettiin tuo keuhkotautinen mies vuoteestaan ja vietiin
asemalle ja pantiin puolikylmään vaunuun kolmenkymmenen asteen
pakkasessa--juuri niinkuin nyt. Ja millaista mahtoi olla sitten rajan
takana, perillä...
LINDH. Raastaa tukkaansa. Tämä elämä on helvettiä! Jos sinulla ei
heti aamulla ole minulle mitään