Tuomio | Page 7

maasta.
AILI. Niinkuin ennen. Joskin--mutta itse h?n sen kuitenkin ratkaisi.
HANNA. Niin, kyll?, tavallaan. Kun tuotiin k?sky, ett? viiden vuorokauden kuluessa joko oli poistuttava maasta tai muuten viet?isiin Ven?j?lle, niin k?veli h?n tuossa lattialla edestakaisin pitk?n aikaa mit??n puhumatta. Sitten h?n yht'?kki? k??ntyi minun puoleeni ja kysyi, minua syv?sti tarkastaen: ?Sin? antaisit vied? itsesi? Sin? et l?htisi?? Siihen vastasin min?: ?El? kysy, mit? min? tekisin, vaan tee, niinkuin itse katsot oikeaksi. Seuraan sinua joka tapauksessa.? H?n loi minuun silloin pitk?n katseen ja sanoi sitten: ?Annamme siis vied? itsemme.? Mutta minusta n?ytti, kuin olisi h?nen silmiss??n ollut pettymyksen ilme. Niinkuin h?n olisi odottanut minulta kannatusta toiseen suuntaan. En tahtonut kuitenkaan en?? mit??n sanoa, kun silloin minunkin mielest?ni meid?n todella oli ment?v?. Se oli sill? p??tetty. Sen enemp?? ei siit? puhuttu. Viiden p?iv?n kuluttua meid?t vietiin.
AILI. Et sin? silloin siit? mit??n puhunut.
HANNA. En sit? silloin ehk? niin huomannutkaan. Olen ehk? tullut siihen j?lest?p?in. Ja kenties min? erehdynkin aivan.
AILI. Sin? erehdyt, ?iti. Is? olisi kaikesta huolimatta tehnyt niinkuin teki. H?nen t?ytyi se tehd?, sill? h?n vaati aina kaikkein ankarinta ja korkeinta sek? itselt??n ett? muilta. Ja hyv?, ett? h?n sit? vaati. Jos ei is?n esimerkki? olisi ollut, en tied?, mik? meit? olisi yll?pit?nyt kaikessa t?ss? kurjuudessa ja alennuksessa. Olisin jo aikoja sitten joutunut ep?toivoon, jos en aina olisi rohkaissut itse?ni sill?: is? oli kuitenkin mies, is? kuitenkin uskalsi ja uhrasi. Onhan niit? tietysti ollut muitakin, jotka ovat panneet kaikkensa alttiiksi, mutta min?h?n en tuntenut muita kuin is?n, en n?hnyt edess?ni muita kuin h?net. H?n on ollut meille Yrj?n kanssa kuin lippu, jota olemme edell?mme kuljettaneet. En tietysti olisi moittinut h?nt?, jos h?n olisi mennyt Ruotsiin tai Saksaan tai muuanne. Silloinkin olisi h?n ollut paljon. Mutta nyt h?n oli minusta viel? enemm?n.
YRJ?. Syv?sti. Paljon enemm?n.
AILI. L?mm?ll?. Minun syd?meni oli pakahtua riemusta, kun h?n vastasi Lindhille ja rehtori Saariselle, silloin kun he tulivat pyyt?m??n ja rukoilemaan, ett? h?n l?htisi Ruotsiin eik? pakottaisi viem??n itse??n Ven?j?lle: ?Viek?? terveisi? santarmeillenne, ett? min? en l?hde is?nmaastani heid?n saattamanansa, ainoastaan heid?n viem?n?ns?. Jos minua tahdotaan n?hd? is?nmaani rajojen tuolla puolella, on minut viet?v? sinne v?kisin?.
YRJ?. Is?n teko oli suurin teko, mit? t?ss? maassa on tehty.
HANNA. Se oli kuitenkin ehk? liian suuri teko.--Min? luulen, ett? h?n otti kantaakseen enemm?n, kuin mihin h?nen voimansa riittiv?t. H?nelle k?vi niinkuin puulle, joka on temmattu irti omasta maaper?st??n. Alussa, kun h?nen suonissaan viel? virtasi niin sanoakseni h?nen muistojensa mehu, h?n kyll? pysyi mielelt??n reippaana ja rohkeana. Uskoimmehan tai ainakin tahdoimme uskoa, ett? kaikki olisi ohimenev??. Luulimmehan, ett? l?ht?mme tulisi antamaan vastarinnalle vain uutta vauhtia ja voimaa. Ja kun meille melkein joka asemalla laulettiin ja tuotiin kukkia ja radan varrella heilutettiin liinoja, matalimmistakin majoista--lapsetkin--hyv?stiksi ja takaisintuloksi, niin oli meist? Suomen voima niin suuri, ja sen voitto niin varma. Mutta kun sitten tultiin rajan yli ja meit? pidettiin niin vaarattomina, ett? tuskin viitsittiin vartioida, siirrettiin vain vaunusta vaunuun niinkuin tavarak??r?j?, silloin valtasi minutkin alakuloisuus, ja min? n?in, ett? is? vaipui vaipumistaan kokoon, kuta kauemma tultiin. Ei h?n siit? viel? mit??n puhunut, mutta kun meit? vietiin Moskovan l?pi, ja h?n n?ki kaiken sen suuruuden ja mahtavuuden, huokasi h?n: ?Ei, t?m? j?ttil?ish?m?h?kki ei p??st? meit? verkostaan, ennenkuin on imenyt meist? viimeisen veripisaran. Me emme saa sit? koskaan kukistetuksi.? Sitten alkoi se loppumaton rautatiematka iankaikkisten lumiaavikkojen yli. ?Tuntuu, kuin en t?t? tiet? en?? koskaan palaisi?, sanoi h?n kerran. ?On, niinkuin se veisi iankaikkisuuteen, niinkuin jo olisimme siell?, kuolleiden kentill?, poissa maailmasta. Meid?n t?ytyy heti tottua siihen ajatukseen, ett? t?m? on viimeinen retkemme, ainakin minun.?--Mutta h?n ei voinut tottua siihen ajatukseen, ettei en?? koskaan p??sisi kotimaahan. H?n alkoi kuihtua ja kuivaa, kunnes-- kunnes--lopulta kaatui. Hetken hiljaisuus. En ole voinut kuvitella, ett? koti-ik?v? voisi olla niin hirmuisen voimakas ja j?yt?v?, Ilmi se oli minussakin, mutta is?ss? viel? monta vertaa enemm?n. H?n ei voinut mihink??n ryhty?, koetti kyll? panna alulle kirjallisia t?it?, mutta p??si tuskin alkuunkaan. H?net oli saanut valtaansa hivuttava tauti, joka niinkuin koi j?yti h?nen jaloimpia elimi??n ja lopulta----
H?nen kasvonsa v?r?ht?v?t, mutta h?n voittaa viel? liikutuksensa.
AILI. Et siit? meille mit??n kirjoittanut.
HANNA. Hetken p??st?. Ajattelin, ett? se menisi ohi, kun aika kuluu. Mutta se vain paheni. H?n meni lopulta melkein puhumattomaksi, vaipui alakuloisuuteen, joka oli syd?nt?s?rkev? ja josta sain h?net nostetuksi vain lyhyiksi hetkiksi. Silloin kun h?n joskus sanoi jonkin sanan, oli se melkein aina jotakin kodista. H?n voi v?list? k?vell? tuntim??ri? huoneensa lattialla, nurkasta nurkkaan, nurkasta nurkkaan, pitkin ja poikki, niinkuin vangittu el?in h?kiss??n. Ja sill? v?lin istua toisia tuntim??ri? tuolillaan, eteens? tyls?sti tuijottaen, ja sitten taas yht'?kki? niinkuin er??n?kin myrskyisen? talvi-iltana huoahtaa: ?Jos tuo viima vinkuisi kotinurkissa, olisi se suloista soittoa.? Tai niinkuin viime kes?n?, kun h?nt? jollakin viihdytt??kseni olin er??n? tyynen? iltana saanut h?net v?h?n matkaa ulkopuolelle kaupunkia ja me istuimme joen rannalla: ?Nyt siell? ehk? on tyven meid?nkin m?kin kotirannassa, jos tuuli on sama siell? kuin t??ll?kin, ja miksei voisi olla. Nyt siell? polskahti kala kaislikkorannassa ... aurinko laskee