Tristan ja Isolde | Page 7

sen ja suuntasi hirvittävän iskun lohikäärmeen päähän,
mutta ei edes naarmua tullut sen nahkaan. Kuitenkin hirviö jo tunsi
itseään ahdistettavan; se upotti kyntensä haarniskaan ja repi sen auki.
Rinta paljaana teki Tristan miekallaan vielä uuden hyökkäyksen ja iski
petoa kylkeen niin ankarasti, että ilmankansi jymähti. Turhaa sekin:
hirviötä oli mahdoton haavoittaa. Silloin lohikäärme syöksi
sieraimistaan ilmoille kaksinkertaisen patsaan myrkyllisiä liekkejä:
Tristanin rautapaita mustui ja raukeni niinkuin sammuva hiillos, hänen
hevosensa kaatui kuolleena maahan. Mutta kimmoten heti pystyyn
Tristan työnsi sankarillisen säilänsä hirviön kitaan: se upposi sinne
kokonaan ja halkaisi pedon sydämen kahtia. Vielä viimeisen kerran
päästi lohikäärme kurkustaan kamalan karjunnan ja kuoli sitten siihen
paikkaan.
Tristan leikkasi siltä kielen ja pisti sen poveensa. Sitten hän kirpeän
savun huumaamana lähti tavoittamaan itselleen juomista muutamasta
suolammesta, joka näkyi kimaltelevan jonkun matkan päässä. Mutta
lohikäärmeen kielestä kihoava myrkky kuumeni hänen ruumiinsa

lämmöstä ja sankari kadotti äkkiä tajuntansa jääden virumaan rämeen
reunalla kasvavaan korkeaan ruohistoon.
Mutta nyt oli asianlaita niin, että tuo pakolainen, jota Tristan oli
retuuttanut punaisesta tukkapalmikosta, olikin Irlannin kuninkaan
maavouti ja että hän tavoitteli Isolde Vaaleahiuksen kättä. Hän oli suuri
pelkuri, mutta niin suuri on rakkauden voima, että hänkin joka aamu
asestettuna väijyi hirviötä, joskin tuo uljas sankari aina pakeni heti, kun
vain kaukaakin kuului pedon karjunta. Tuona päivänä hän neljän
kumppanuksensa seuraamana uskalsi lähteä takaisin Tristanin jälessä.
Hän löysi tapetun hirviön, kuolleen hevosen ja murskatun haarniskan ja
oli varma siitä, että voittajakin virui jossakin kuolleena. Hän leikkasi
irti hirviön pään, vei sen kuninkaalle ja vaati häneltä sitä kaunista
palkintoa, mikä oli luvattu.
Kuningas ei lainkaan uskonut hänen sankaruuteensa; mutta tahtoen
kuitenkin tehdä hänelle oikeutta hän kutsutti kaikki vasallit suureen
juhlaan, joka kolmen päivän päästä piti vietettämän hovissa: silloin,
koko tämän kokoontuneen juhlaseurueen läsnäollessa oli maavouti
saava voittonsa lunnaan.
Kun Isolde Vaaleahius sai tietää, että hänet luovutettaisiin vaimoksi
tuolle pelkurille, purskahti hän ensin nauruun, sitten itkuun. Mutta
seuraavana päivänä hän, epäillen, että tässä piili joku kavala petos, otti
mukaansa vaaleaverisen palvelijansa, uskollisen Periniksen, ja
kamarineitseensä ja toverinsa, nuoren Brangienin, ja kaikki kolme
ratsastivat salaa lohikäärmeen luolalle päin. Jo matkalla huomasi Isolde
omituisenmuotoisia jälkiä tiellä: varmastikaan hevonen, joka siitä oli
kulkenut, ei ollut kengitetty tässä maassa. Sitten hän löysi päättömän
hirviön ja kuolleen hevosen; hevonen ei ollut satuloitu Irlannin mallin
mukaan. Varmastikin oli joku muukalainen tappanut lohikäärmeen;
mutta oliko hän enää elossa?
Isolde, Perinis ja Brangien etsivät häntä kauan; vihdoin näki Brangien
suoyrttien läpi urhon kypärän kiiltävän. Hän hengitti vielä. Perinis nosti
hänet hevosen selkään ja kantoi hänet salaa naisten huoneustoon. Siellä
Isolde kertoi seikkailun äidilleen sekä uskoi hänen huostaansa
muukalaisen. Kuningattaren irroitellessa hänen varustuksiaan putosi

lohikäärmeen myrkyllinen kieli ulos hänen poveltaan. Silloin Irlannin
kuningatar herätti haavoittuneen tehokkaiden ruohojen voimalla ja
sanoi hänelle:
"Muukalainen, minä tiedän, että sinä olet lohikäärmeen todellinen
voittaja. Mutta meidän voutimme, tuo petturi ja pelkuri, on leikannut
siltä pään ja vaatii tytärtäni Isolde Vaaleahiusta palkinnokseen.
Voisitko sinä jo kahden päivän kuluttua taistelulla todistaa hänen
puheensa mitättömäksi?"
"Kuningatar", sanoi Tristan, "määräpäivä on kovin lähellä, mutta
varmastikin osaatte parantaa minut kahdessa päivässä. Kun olen
voittanut Isolden jo kerran itselleni tappamalla lohikäärmeen, niin
ehkäpä voitan hänet vielä kerran voudinkin kustannuksella." Silloin
kuningatar sijoitti hänet kallisarvoiseen suojaan ja sekoitti häntä varten
kaikkein tehokkaimmat juomansa. Seuraavana päivänä Isolde
Vaaleahius valmisti hänelle kylvyn ja voiteli hellävaroin hänen
ruumiinsa balsamilla, jonka hänen äitinsä oli laittanut. Hänen katseensa
pysähtyivät haavoittuneen urhon kasvoihin, hän havaitsi ne sangen
kauniiksi ja ajatteli: "Jos hän on yhtä uljas kuin kaunis, niin saapa
kosijani hänestä ankaran kilpaveikon!" Mutta Tristan, jota jo lämmin
vesi ja yrttien voima alkoi elvyttää, katseli Isoldea ja muistaessaan, että
hän todellakin nyt oli voittanut itselleen kuningatar Kultakutrin, alkoi
hän hymyillä. Isolde huomasi sen ja tuumi itsekseen: "Minkähäntähden
tuo muukalainen noin hymyilee? Olenkohan tehnyt jotakin sopimatonta?
Olenkohan ehkä laiminlyönyt jonkun niistä palveluksista, joita nuoren
tytön on tehtävä vieraalleen? Tai ehkäpä hän nauroi siksi, että olen
unohtanut kirkastaa hänen myrkynhimmentämät aseensa."
Hän lähestyy Tristanin varustuksia: "Tämä kypärä on hyvää terästä",
ajattelee hän, "eikä petä vaaran hetkellä. Ja tämä kilpi on luja ja kevyt,
todellakin sankarin arvoinen." Hän ottaa kalvan käteensä: "Jalo on
kalpakin, kuin tehty parooneista uljaimmalle." Hän vetää verisen terän
esille kallisarvoisesta huotrasta pyyhkiäkseen sen puhtaaksi. Mutta hän
näkee, että sen kärki on katkennut. Hän panee merkille katkenneen
kohdan uurrot: eikö tuo ollut juuri sama säilä, joka oli katkennut
Morholtin päähän? Hän epäilee, empii, tarkastaa sitä vielä, tahtoo tulla

vakuutetuksi epäilyksensä oikeudesta. Hän rientää siihen huoneeseen,
jossa hän säilytti Morholtin päästä vetämäänsä teräskappaletta. Hän
sovittaa kappaleen katkenneen terän loviin: siinä saattoi tuskin erottaa
pienintä sälöä.
Silloin hän kiiruhti takaisin Tristanin luo ja heiluttaen suurta miekkaa
haavoittuneen pään päällä hän huusi:
"Sinä olet Tristan Loonnois'lainen, Morholtin, minun rakkaan enoni
murhaaja. Kuole siis, sinä vuorostasi!"
Tristan yritti torjua hänen kättään; turhaan: hänen ruumiinsa oli
hervoton ja halpaantunut, mutta hänen henkensä oli yhä yhtä valpas
kuin ennenkin. Hän puhui siis, taitavasti sanansa asettaen, seuraavasti:
"Olkoon menneeksi, minä kuolen siis; mutta säästääksesi itseäsi pitkiltä
katumuksilta,