Tristan ja Isolde | Page 6

hänkin hovin ja lähtisi palvelemaan
rikasta Ganoie'n kuningasta. Silloin Mark vihdoin myöntyi sopimaan
määrätystä ratkaisun hetkestä: neljänkymmenen päivän kuluttua hän
antaisi lopullisen vastineensa.
Määräpäivänä odotti hän heidän tuloaan huoneessaan yksin ja
surullisissa mietteissä: "Mistä keksiä niin kaukainen ja saavuttamaton
kuninkaantytär, jota voisi teeskennellä haluavansa vaimoksi, mutta
ainoastaan teeskennellä?"
Samalla hetkellä pyrähti merellepäin avoimesta akkunasta sisään kaksi
kyyhkystä, jotka pesänrakennus-puuhissa hiukan torailivat; sitten ne
äkkiä säikähtäen jälleen katosivat. Mutta niiden nokasta oli pudonnut
pitkä naisen hius, hienompi kuin silkkikuitu ja välkkyvä kuin auringon
säde.
Mark otti sen, ja päästäen sisälle paroonit ja Tristanin hän sanoi:
"Tehdäkseni teille mieliksi, jalot herrat, olen ottava itselleni puolison,
jos tahdotte tuoda minulle sen, jonka olen valinnut."
"Tietenkin tahdomme tehdä sen, jalo herra; kuka on siis se, jonka olette
valinnut?"
"Olen valinnut sen, jolle tämä kultahius kuuluu, ja tietäkää, että ketään
muuta en ota vaimokseni."
"Ja mistä päin maailmaa, jalo herra, olette saanut tämän kultahiuksen?
Kuka on sen teille tuonut? Ja mistä maasta?"

"Olen saanut sen, jalot herrat, kauniilta Kultakutrilta; kaksi kyyhkyä on
sen minulle tuonut; ne tietävät, mistä maasta se on kotoisin."
Paroonit ymmärsivät nyt, että heitä oli vedetty nenästä ja petetty. He
katselivat kiukustuneina Tristania: sillä he epäilivät hänen neuvoneen
kuninkaalle tämän juonen. Mutta tarkastellessaan kultahiusta muisti
Tristan Isolde Vaaleahiuksen. Hän hymyili ja puhui seuraavasti:
"Kuningas Mark, te menettelette hyvin väärin; ettekö huomaa, että
näiden herrojen epäilyt ovat minulle häpeäksi? Mutta turhaan olette
keksinyt tämän salajuonen: minä olen etsivä kauniin Kultakutrin ja
tuova hänet teille. Tietkää, että tämä etsintä on vaarallinen ja että
minun on vielä vaikeampi palata hänen maastaan kuin saaresta, jossa
tapoin Morholtin; mutta vielä kerran olen teidän tähtenne, jalo eno,
paneva ruumiini ja henkeni alttiiksi. Ja jotta teidän parooninne
uskoisivat, että rakastan teitä vilpittömällä rakkaudella, annan siitä
takuuksi seuraavan valan: joko olen kuoleva tässä yrityksessä tai sitten
tuon tähän Tintagelin linnaan tuon vaaleakiharaisen kuningattaren."
Hän varusti itselleen kauniin laivan, jonka hän sälytti juustolla, viinillä,
hunajalla ja kaikenlaisella herkullisella tavaralla. Miehistökseen hän
valitsi paitsi Gorvenalia sata ylhäissäätyistä nuorukaista, jotka
kuuluivat maan rohkeimpiin, ja puetti heidät naurettavan paksuihin
villamekkoihin ja karkeakarvaisiin kaapuihin, joten he kaikki näyttivät
kauppiailta; mutta laivan kannen alla oli kätkössä komeita purppuraisia
ja kultaompeleisia pukuja, jollaiset sopivat mahtavan kuninkaan
lähettiläille.
Kun laiva oli päässyt ulos satamasta, kysyi perämies:
"Jalo herra, mitä maata kohti käännämme purjeemme?"
"Ystäväiseni, purjehdi Irlantia kohti, suoraan Weisefortin satamaan."
Perämies vavahti. Eikö Tristan sitten tiennyt, että Morholtin kuoleman
jälkeen Irlannin kuningas vainosi merellä kaikkia cornwallilaisia
laivoja? Ja kaikki merimiehet, jotka saatiin kiinni, hirtettiin seipäisiin.
Perämies totteli kuitenkin, ja niin saavuttiin tuohon vaaralliseen

maahan.
Ensiksikin sai Tristan uskotetuksi Weisefortin miehille, että hänen
toverinsa olivat englantilaisia kauppiaita, jotka olivat rauhallisilla
tavaranvaihto-matkoilla. Mutta kun nämä oudonlaiset kauppiaat
kuluttivat päivänsä jaloissa leikeissä ja shakkipelissä ja näyttivät
osaavan paremmin käytellä noppasia kuin punnita juustoa, pelkäsi
Tristan tulevansa paljastetuksi, eikä tiennyt, miten ryhtyä yritykseensä.
Eräänä päivänä kuuli hän aikaisessa aamunkoitteessa niin
kauhistuttavan karjunnan, että sitä olisi voinut luulla itse pääpaholaisen
huudoksi. Ei milloinkaan vielä ollut hän kuullut minkään eläimen
ääntävän niin hirvittävällä ja yliluonnollisella tavalla. Hän kutsui
luokseen ohikulkevan naisen:
"Sanokaa minulle, kaunis rouva", virkkoi hän, "mistä tämä äsken
kuulemani ääni johtuu? Älkää salatko sitä minulta."
"Sanonpa sen siis teille, sire, kaunistelematta. Sen saa aikaan eräs eläin,
joka on maailman väkevin ja peljättävin. Joka päivä tulee se ulos
luolastaan ja pysähtyy jollekin kaupungin portille. Ei kukaan voi mennä
siitä ulos, eikä kukaan tulla sisään, ennenkuin tuolle hirmueläimelle on
annettu syötiksi nuori tyttö; ja heti kun se on saanut saaliin kynsiinsä,
nielee se sen niin nopeasti, ettei siinä ajassa ennätä lukea edes yhtä
isämeitää."
"Rouvaseni", sanoi Tristan, "älkää tehkö minusta pilkkaa, mutta
sanokaa, olisiko mahdollista ihmiselle, äidistä syntyneelle, surmata se
taistelussa?"
"Kenpä sen tiennee, kaunis ja suloinen sire, niin varmaan. Mutta
varmaa ainakin on, että jo kaksikymmentä ritaria on yrittänyt tuota
temppua; sillä Irlannin kuningas on antanut airueiden kuuluuttaa, että
hän antaisi tyttärensä Isolde Vaaleahiuksen sille, joka tappaisi hirviön;
mutta hirviö on niellyt ne kaikki."
Tristan sanoi hyvästit naiselle ja palasi takaisin laivalleen. Hän
asestautui salaa, ja olisipa ollut kaunis näky nähdä niin komean

sotaherran ja ylpeän ritarin astuvan maihin kauppalaivasta. Mutta
satama oli autio, sillä aamu oli vasta sarastamassa, eikä kukaan ollut
näkemässä, miten urho ratsasti sille samaiselle portille, jonka nainen oli
hänelle osoittanut. Samassa syöksyi häntä vastaan viisi miestä, jotka
lyöden kannuksilla hevosiaan, suitset valloillaan pakenivat minkä
kavioista pääsi kaupunkia kohti. Tristan tarttui ohimennen erästä heistä
punaiseen tukkapalmikkoon niin tukevasti, että hän heilahti nurin
hevosen selästä, ja pitäen häntä täten pihdissään hän kysyi:
"Jumala olkoon kanssanne, jalo sire; mitä tietä tulee lohikäärme?"
Ja kun pakolainen oli viitannut suunnan, päästi Tristan hänet irti.
Hirviö lähestyi. Sillä oli karhun pää, silmät punaiset niinkuin hehkuvat
hiilet, kaksi sarvea päässä, pitkät karvaiset korvat, jalopeuran kynnet,
käärmeen pyrstö ja korppikotkan teräväsuomuksinen ruumis.
Tristan käänsi ratsunsa niin suurella voimalla kohti hirviötä, että hepo,
vaikkakin kauhusta väristen, syöksyi petoa vastaan. Tristanin keihäs
kilpistyi pirstaleiksi sen suomuhaarniskaan. Heti kiskaisi urho esiin
kalpansa, kohotti