Tristan ja Isolde | Page 5

hänen vuoteensa ääressä ja joiden rakkaus oli inhoa
voimakkaampi. Vihdoin antoi Tristan kuljettaa itsensä erääseen
yksinäiseen majaan meren rannalla; sinne aaltojen armoille jäi hän
makaamaan ja odottamaan kuolemaa. Hän ajatteli: "Olette siis kaikki
minut hyljänneet, tekin, kuningas Mark, jonka valtakunnan kunnian
olen pelastanut. Ei, tiedänhän, jalo eno, että antaisitte vaikka oman
elämänne pelastaaksenne minun; mutta mitä hyödyttää hellyytenne,
minun on nyt kuoltava! Suloista on kuitenkin vielä katsella aurinkoa ja
sydämeni on rohkea vielä. Tahdonpa antautua meren seikkailevan
ajeltavaksi... Vieköön se minut jonnekin, kauas, yksin. Mihin maahan?
Samapa tuo, mutta ehkäpä sieltä löydän parantajani. Ja ehkäpä vielä
kerran tulee päivä, jalo eno, jolloin taas saan palvella teitä
harpunsoittajana, metsämiehenä ja hyvänä vasallina."
Hän pyysi pyytämistään päästä merille, kunnes kuningas Mark vihdoin
suostui hänen toivomukseensa. Hän saattoi hänet purteen, jossa ei ollut
airoja eikä purjeita; ainoastaan harppunsa tahtoi Tristan mukaansa
vierelleen. Mitäpä hän purjeilla, kun hänen käsivartensa eivät
kuitenkaan jaksaneet niitä nostaa? Mitäpä hän airoilla? Mitä miekalla?
Niinkuin merimies, joka pitkäaikaisella matkalla heittää laivan kannelta
mereen entisen toverinsa ruumiin, samoin Gorvenal vapisevin käsin
työnsi ulapalle purren, jossa virui hänen rakas poikansa, ja meri vei

hänet tietymättömille teille.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä ajelivat aallot häntä eteenpäin
leppoisasti. Aika ajoin tarttui Tristan harppuunsa ja näppäili sitä
lieventääkseen tuskiaan. Vihdoin laski meri hänen tietämättään hänet
rannikolle. Juuri samana yönä olivat eräät kalastajat lähteneet
heittämään verkkojaan meren selälle ja silloin toi veden viri
soutumiesten korviin ihmeellisen suloisen, helkkyvän ja sankarillisen
säveleen. He antoivat airojen levätä laineilla ja kuuntelivat sitä
liikkumattomassa hurmauksessa; aamun sarastaessa huomasivat he
aalloilla ajelehtivan purren. "Samanlainen yliluonnollinen soitto kuului
myös Pyhän Brendanin laivan ympäriltä, kun se lipui kohti Autuaitten
Saaria, pitkin maidonvalkeaa meren aaluvaa", sanoivat he. He alkoivat
soutaa purtta kohden: se oli tuuliajolla eikä ainoata elävää olentoa
näkynyt olevan siinä muuta kuin harpun helinä; mutta mitä lähemmäksi
he sitä tulivat, sitä heikommaksi kävi sävel, sitten se vaikeni kokonaan,
ja kun he saapuivat purren luo, olivat Tristanin kädet vaipuneet
hervottomina vielä väräjäville kielille. He ottivat hänet mukaansa ja
palasivat satamaan antaakseen haavoittuneen uroon armorikkaan
valtiattarensa huostaan, joka kenties osaisi vielä herättää hänet henkiin.
Onneton sattuma! Tuo turvapaikka oli Weisefort, jossa Morholt lepäsi
kuolleena, ja heidän valtiattarensa oli Isolde Vaaleahius. Hän yksin,
taikajuomien taitava sekoittajatar, kykeni pelastamaan Tristanin; mutta
hän yksin, hän ainoa nainen koko maailmassa, toivoi Tristanin
kuolemaa. Kun Tristan, Isolden salaisten taitojen voimalla, jälleen
virkosi tajuihinsa, ymmärsi hän, että aallot olivat heittäneet hänet
surman suuhun. Mutta päättäen rohkeasti puolustaa henkeään keksi hän
nopeasti ja näppärästi kavalat ja kauniit puheet. Hän kertoi olevansa
kiertävä laulaja, joka oli lähtenyt purjehtimaan muutamalla
kauppalaivalla; hän oli matkalla Espanjaan oppiakseen lukemaan
tähdistä; merirosvot olivat anastaneet laivan; haavoittuneena oli hän
paennut tällä venholla. Häntä uskottiin: ei kenkään Morholtin tovereista
enää tuntenut Pyhän-Simsonin saaren kaunista ritaria, niin rumiksi oli
myrkky syönyt hänen piirteensä. Mutta kun neljänkymmenen päivän
kuluttua Isolde Kultakutri oli saanut hänet jo melkein kokonaan
terveeksi ja kun hänen norjistuneet jäsenensä jälleen alkoivat kukoistaa

nuoruutta ja kauneutta, ymmärsi hän, että oli aika paeta; hän karkasi ja
ilmestyi taas, monet vaarat kestettyään, eräänä kauniina päivänä
kuningas Markin eteen.

III.
Kauniin Kultakutrin etsintä.
Arvon herrat, kuningas Markin hovissa oli neljä paroonia, jotka olivat
maailman petollisimpia ihmisiä ja jotka vihasivat ilkimielisellä vihalla
Tristania hänen uljuutensa vuoksi ja myöskin senvuoksi, että kuningas
häntä niin hellästi rakasti. Ja voinpa hyvin mainita heidän nimensäkin:
Andret, Guenelon, Gondoine ja Denoalin, niin, ja herttua Andret oli
samoin kuin Tristankin kuninkaan sisarenpoika. Hyvin tietäen, että
kuningas aikoi vanheta lapsettomana, jättääkseen maansa perinnöksi
Tristanille, ei heidän kateudellaan ollut mitään rajoja, ja kaikenlaisilla
valheilla koettivat he yllyttää Cornwallin ritareja Tristania vastaan.
"Hänen elämänsä on pelkkiä ihmeitä täynnä", sanoivat nuo petturit;
"mutta te olette, jalot herrat, viisaita miehiä ja osaatte sentähden vetää
siitä johtopäätöksen. Että hän on voittanut Morholtin, on jo sinään
tavaton urotyö, mutta minkä taian avulla on hän voinut melkein
kuolleena ja yksin matkata meriä? Kuka meistä, jalot herrat, voisi
ohjata laivaa purjeitta ja airoitta? Loihtijat voivat sellaista, sanotaan. Ja
mistä lumotusta maasta on hän käynyt hakemassa parannusta
haavoilleen? Varmasti on hän lumooja. Niinpä niin, hänen purtensa oli
haltiatar, samoin hänen miekkansakin, ja hänen harppunsa on lumottu
ja vuodattaa se joka päivä myrkkyä kuningas Markin sydämeen.
Huomaatteko, mihin määrin hän on jo saanut haltuunsa tuon sydämen
noitakeinoillaan! Hän pääsee vielä kuninkaaksi ja te ja teidän maanne
joutuvat loihtijan käsiin!"
He saivatkin useimmat paroonit puheillaan uskotetuiksi, sillä on paljon
ihmisiä, jotka eivät tiedä, että sankaruuden ja rakkauden voimalla voi
toimittaa tekoja yhtä suuria kuin konsanaan millään loihduilla.
Sentähden vaativat paroonit kiihkeästi kuningas Markia ottamaan

puolisokseen jonkun kuninkaantyttären, joka lahjoittaisi hänelle
rintaperillisiä; jos hän kieltäytyisi, vetäytyisivät he kaikki
linnavarustustensa taa ja alkaisivat sodan häntä vastaan. Kuningas
tenäsi vastaan, vannoen, että niinkauan kuin hänen rakas
sisarenpoikansa eli, ei ainoakaan kuninkaantytär pääsisi hänen
vuoteeseensa. Mutta sitten vuorostaan Tristankin, joka ei voinut sietää
sitä häpeällistä epäilystä, että hän rakasti enoaan vain omaksi
hyödykseen, alkoi uhata häntä: kuninkaan oli suostuttava paroonien
toivomukseen, ellei, niin jättäisi