Tristan ja Isolde | Page 4

niin otan vastaan hänen haasteensa. Kuka teistä, Cornwallin ritarit,
tahtoo kamppailla maansa vapauden puolesta?"
Paroonit silmäilivät salavihkaa toinen toisiaan ja painoivat päänsä alas.
Mikä ajatteli itsekseen näin: "Onneton poika, katso toki Irlannin
Morholtin vartta: hän on väkevämpi kuin neljä vahvaa miestä. Katso
hänen miekkaansa: etkö tiedä, että niinkuin noiduttu on se listinyt
urhojen päitä niinä vuosina, jolloin hän on valvonut kuninkaan saatavia
hänen vasallimaissaan? Kuolemaako siis etsit? Miksi kiusata Jumalaa?"
Mikä tuumi tähän tapaan: "Sitä vartenko siis olen kasvattanut teidät,
rakkaat poikani, että joutuisitte orjan tehtäviä toimittamaan, ja teidät,
rakkaat tyttäreni, että saisitte ilotytön kohtalon? Mutta kuolemani ei
teitä siitä pelastaisi." Ja kaikki vaikenivat.
Morholt jatkoi:
"Kuka teistä, Cornwallin ritarit, tahtoo ottaa vastaan taisteluhaasteeni?
Tarjoan hänelle erinomaisen kunniakkaan tilaisuuden. Kolmen päivän
merimatkan päässä täältä, Tintagelin selällä, on Pyhän-Simsonin saari.
Siellä kamppailkaamme kahden, teidän ritarinne ja minä, ja joka
sellaiseen taisteluun ryhtyy, niittää mainetta ja ylistystä koko
heimolleen."
He vaikenivat yhä ja Morholt oli niinkuin jahtihaukka, joka
pikkulintujen kanssa suljetaan samaan häkkiin: kaikki vaikenevat, kun
se työntyy sisään.
Kolmannen kerran vielä puhui Morholt:

"No niin, kauniit Cornwallin ritarit, olkoon menneeksi; koskapa tämä
menettelytapa teistä on kunniakkaampi: heittäkää siis arpaa lapsistanne,
jotta minä saan viedä heidät mukanani! Mutta enpä olisi luullut, että
tämä maa oli pelkkäin orjain asuma!"
Silloin Tristan polvistui kuningas Markin jalkojen juureen ja sanoi:
"Herra kuningas, jos suvaitsette lahjoittaa minulle tämän kunnian, niin
minä lähden taisteluun."
Turhaan koetti kuningas Mark käännyttää hänen mieltään. Hän oli vielä
niin nuori ritari; mitä hyödyttäisi hänen rohkeutensa? Mutta Tristan
antoi otteluvaatimuksen Morholtille ja Morholt suostui siihen.
Määräpäivänä antoi Tristan asestaa itsensä tuota suurta tapausta varten.
Hän pukeutui rautapaitaan ja välkkyväteräksiseen kypärään. Kaikki
paroonit itkivät, säälien urhoa ja häveten itseään. "Oi Tristan, sinä
parooneista uljain ja nuorisoparvesta kaunein, miksi en minä
mieluummin sinun sijastasi ryhtynyt tähän taisteluun?", ajattelivat he
itsekseen. "Minun kuolemani tuottaisi vähemmän surua tämän maan
päälle!..." Kellot soivat ja kaikki sekä aateliset että halpasäätyiset,
vanhukset, lapset ja vaimot saattoivat Tristania itkien ja rukoillen
rannalle. He toivoivat vielä, sillä toivo ihmissydämessä elää
heikostakin ravinnosta.
Tristan nousi yksin laivaan ja lähti purjehtimaan Pyhän-Simsonin saarta
kohti. Mutta Morholt oli levittänyt mastoonsa kauniin purppurapurjeen
ja hän saapui saarelle ensimäisenä. Hän sitoi laivansa kiinni rantaan,
jota vastoin Tristan päästyään vuorostaan maihin potkaisi omansa
takaisin merelle.
"Vasalli, mitä sinä teetkään?", sanoi Morholt, "ja minkätähden et ole
kiinnittänyt laivaasi touvilla, niinkuin minäkin?"
"Vasalli, mitä se hyödyttäisi?", vastasi Tristan. "Ainoastaan toinen
meistä palaa elävänä täältä; eikö yksi pursi riitä hänelle?"
Ja molemmat nousivat saarelle kiihottaen toisiaan taisteluun

loukkaavilla puheilla.
Kukaan ei nähnyt tuota tuimaa ottelua. Mutta kolmasti toi meren tuuli
ihmisten korviin ikäänkuin raivoisan huudon kajahduksen. Silloin
taputtivat kaikki naiset kuorossa käsiään syvän surun merkiksi ja
Morholtin toverit, jotka olivat kokoontuneet eri ryhmään telttansa eteen,
nauroivat. Vihdoin päivän neljännellä tunnilla nähtiin kaukana merellä
purppurainen purje; irlantilaisen pursi lähti liukumaan saaresta ja
tuskan ja valituksen huudot täyttivät ilman: "Morholt! Morholt!" Mutta
kun laivan hahmo vähitellen suurentui, niin nosti aallon harja äkkiä
taivaan rannalle kohossa seisovan ritarin kuvan; molemmissa
nyrkeissään puristi hän miekkaa; se oli Tristan. Urho riensi rannalle ja
hän huusi Morholtin tovereille äitien polvillaan suudellessa hänen
rauta-anturoitaan:
"Irlannin miehet, Morholt on uljaasti taistellut. Nähkääs: kalpani on
katkennut, kappale sen terää on jäänyt hänen pääkalloonsa. Viekää
mukananne tuo säilän tynkä, ritarit; siinä Cornwallin vero!"
Sitten hän lähti nousemaan Tintageliin. Kahden puolen tietä heiluttivat
vapautetut lapset suurilla riemuhuudoilla vihreitä oksia käsissään, ja
kaikista akkunoista riippui kirjavia liinoja. Ylistyslaulut, kellot, torvet
ja pasuunat pauhasivat niin, etteivät ne siten vielä koskaan olleet
Jumalan kunniaksi raikuneet. Mutta kun Tristan vihdoinkin saapui
linnaan, pyörtyi hän kuningas Markin käsivarsiin, ja veri pulppusi esiin
hänen haavoistaan.
Raskaan murheen vallassa palasivat Morholtin toverit takaisin Irlantiin.
Toista oli ennenaikaan, kun Morholt saapui Weisefortin satamaan ja
kansa otti hänet vastaan riemuhuudoilla, samoin hänen sisarensa
kuningatar ja sisarentyttärensä, Isolde Vaaleahius, kultakutrinen, jonka
kauneus jo loisti yli kaikkien muiden niinkuin nouseva aamunkoi.
Hellästi nämä molemmat naiset lausuivat hänet tervetulleeksi, ja jos
hän oli saanut jonkun haavan, paransivat he sen, sillä he tunsivat
salaiset yrtit ja taikajuomat, jotka herättävät haavoittuneet melkeinpä
kuolleista. Mutta mitä auttoi nyt koko heidän loihtutaitonsa, kaikki
otollisella hetkellä poimitut ruohot ja lemmenkalkit! Hän lepäsi tuossa
todellakin kuolleena, hirvenvuotaan käärittynä ja kappale vihollisen

säilää vieläkin kallossaan. Isolde Vaaleahius vetäisi tuon katkenneen
miekanterän irti ja kätki sen norsunluiseen arkkuun, niinkuin kalliin
pyhäinjäännöksen. Sitten he, äiti ja tytär, polvistuivat suuren vainajan
ruumiin ääreen ja alkoivat vuoron perään esittää naisten valitusvirttä
laulaen vainajan yhtämittaista ylistystä ja singoten yhä uudestaan ja
uudestaan saman kirouksen murhaajaa vastaan. Siitä päivästä alkaen
oppi Isolde Vaaleahius vihaamaan Tristan Loonnois'laisen nimeä.
Mutta Tristan riutui Tintagelissa; myrkyllinen veri tihkui esiin hänen
haavoistaan. Lääkärit huomasivat, että Morholt oli pistänyt häntä
myrkytetyllä keihäällä, ja kun kaikki heidän juomansa ja
vastalääkkeensä olivat tehottomia, uskoivat he hänet Jumalan huomaan.
Hänen haavoistaan levisi niin inha haju, että kaikki hänen
läheisimmätkin ystävänsä pakenivat hänen luotaan, kaikki muut, paitsi
kuningas Mark, Gorvenal ja Dinas Lidanilainen. He olivat ainoat, jotka
vielä viipyivät