Tristan ja Isolde | Page 4

Kuolemaako siis etsit? Miksi kiusata Jumalaa?" Mik? tuumi t?h?n tapaan: "Sit? vartenko siis olen kasvattanut teid?t, rakkaat poikani, ett? joutuisitte orjan teht?vi? toimittamaan, ja teid?t, rakkaat tytt?reni, ett? saisitte ilotyt?n kohtalon? Mutta kuolemani ei teit? siit? pelastaisi." Ja kaikki vaikenivat.
Morholt jatkoi:
"Kuka teist?, Cornwallin ritarit, tahtoo ottaa vastaan taisteluhaasteeni? Tarjoan h?nelle erinomaisen kunniakkaan tilaisuuden. Kolmen p?iv?n merimatkan p??ss? t??lt?, Tintagelin sel?ll?, on Pyh?n-Simsonin saari. Siell? kamppailkaamme kahden, teid?n ritarinne ja min?, ja joka sellaiseen taisteluun ryhtyy, niitt?? mainetta ja ylistyst? koko heimolleen."
He vaikenivat yh? ja Morholt oli niinkuin jahtihaukka, joka pikkulintujen kanssa suljetaan samaan h?kkiin: kaikki vaikenevat, kun se ty?ntyy sis??n.
Kolmannen kerran viel? puhui Morholt:
"No niin, kauniit Cornwallin ritarit, olkoon menneeksi; koskapa t?m? menettelytapa teist? on kunniakkaampi: heitt?k?? siis arpaa lapsistanne, jotta min? saan vied? heid?t mukanani! Mutta enp? olisi luullut, ett? t?m? maa oli pelkk?in orjain asuma!"
Silloin Tristan polvistui kuningas Markin jalkojen juureen ja sanoi:
"Herra kuningas, jos suvaitsette lahjoittaa minulle t?m?n kunnian, niin min? l?hden taisteluun."
Turhaan koetti kuningas Mark k??nnytt?? h?nen mielt??n. H?n oli viel? niin nuori ritari; mit? hy?dytt?isi h?nen rohkeutensa? Mutta Tristan antoi otteluvaatimuksen Morholtille ja Morholt suostui siihen.
M??r?p?iv?n? antoi Tristan asestaa itsens? tuota suurta tapausta varten. H?n pukeutui rautapaitaan ja v?lkkyv?ter?ksiseen kyp?r??n. Kaikki paroonit itkiv?t, s??lien urhoa ja h?veten itse??n. "Oi Tristan, sin? parooneista uljain ja nuorisoparvesta kaunein, miksi en min? mieluummin sinun sijastasi ryhtynyt t?h?n taisteluun?", ajattelivat he itsekseen. "Minun kuolemani tuottaisi v?hemm?n surua t?m?n maan p??lle!..." Kellot soivat ja kaikki sek? aateliset ett? halpas??tyiset, vanhukset, lapset ja vaimot saattoivat Tristania itkien ja rukoillen rannalle. He toivoivat viel?, sill? toivo ihmissyd?mess? el?? heikostakin ravinnosta.
Tristan nousi yksin laivaan ja l?hti purjehtimaan Pyh?n-Simsonin saarta kohti. Mutta Morholt oli levitt?nyt mastoonsa kauniin purppurapurjeen ja h?n saapui saarelle ensim?isen?. H?n sitoi laivansa kiinni rantaan, jota vastoin Tristan p??sty??n vuorostaan maihin potkaisi omansa takaisin merelle.
"Vasalli, mit? sin? teetk??n?", sanoi Morholt, "ja mink?t?hden et ole kiinnitt?nyt laivaasi touvilla, niinkuin min?kin?"
"Vasalli, mit? se hy?dytt?isi?", vastasi Tristan. "Ainoastaan toinen meist? palaa el?v?n? t??lt?; eik? yksi pursi riit? h?nelle?"
Ja molemmat nousivat saarelle kiihottaen toisiaan taisteluun loukkaavilla puheilla.
Kukaan ei n?hnyt tuota tuimaa ottelua. Mutta kolmasti toi meren tuuli ihmisten korviin ik??nkuin raivoisan huudon kajahduksen. Silloin taputtivat kaikki naiset kuorossa k?si??n syv?n surun merkiksi ja Morholtin toverit, jotka olivat kokoontuneet eri ryhm??n telttansa eteen, nauroivat. Vihdoin p?iv?n nelj?nnell? tunnilla n?htiin kaukana merell? purppurainen purje; irlantilaisen pursi l?hti liukumaan saaresta ja tuskan ja valituksen huudot t?yttiv?t ilman: "Morholt! Morholt!" Mutta kun laivan hahmo v?hitellen suurentui, niin nosti aallon harja ?kki? taivaan rannalle kohossa seisovan ritarin kuvan; molemmissa nyrkeiss??n puristi h?n miekkaa; se oli Tristan. Urho riensi rannalle ja h?n huusi Morholtin tovereille ?itien polvillaan suudellessa h?nen rauta-anturoitaan:
"Irlannin miehet, Morholt on uljaasti taistellut. N?hk??s: kalpani on katkennut, kappale sen ter?? on j??nyt h?nen p??kalloonsa. Viek?? mukananne tuo s?il?n tynk?, ritarit; siin? Cornwallin vero!"
Sitten h?n l?hti nousemaan Tintageliin. Kahden puolen tiet? heiluttivat vapautetut lapset suurilla riemuhuudoilla vihreit? oksia k?siss??n, ja kaikista akkunoista riippui kirjavia liinoja. Ylistyslaulut, kellot, torvet ja pasuunat pauhasivat niin, etteiv?t ne siten viel? koskaan olleet Jumalan kunniaksi raikuneet. Mutta kun Tristan vihdoinkin saapui linnaan, py?rtyi h?n kuningas Markin k?sivarsiin, ja veri pulppusi esiin h?nen haavoistaan.
Raskaan murheen vallassa palasivat Morholtin toverit takaisin Irlantiin. Toista oli ennenaikaan, kun Morholt saapui Weisefortin satamaan ja kansa otti h?net vastaan riemuhuudoilla, samoin h?nen sisarensa kuningatar ja sisarentytt?rens?, Isolde Vaaleahius, kultakutrinen, jonka kauneus jo loisti yli kaikkien muiden niinkuin nouseva aamunkoi. Hell?sti n?m? molemmat naiset lausuivat h?net tervetulleeksi, ja jos h?n oli saanut jonkun haavan, paransivat he sen, sill? he tunsivat salaiset yrtit ja taikajuomat, jotka her?tt?v?t haavoittuneet melkeinp? kuolleista. Mutta mit? auttoi nyt koko heid?n loihtutaitonsa, kaikki otollisella hetkell? poimitut ruohot ja lemmenkalkit! H?n lep?si tuossa todellakin kuolleena, hirvenvuotaan k??rittyn? ja kappale vihollisen s?il?? viel?kin kallossaan. Isolde Vaaleahius vet?isi tuon katkenneen miekanter?n irti ja k?tki sen norsunluiseen arkkuun, niinkuin kalliin pyh?inj??nn?ksen. Sitten he, ?iti ja tyt?r, polvistuivat suuren vainajan ruumiin ??reen ja alkoivat vuoron per??n esitt?? naisten valitusvirtt? laulaen vainajan yht?mittaista ylistyst? ja singoten yh? uudestaan ja uudestaan saman kirouksen murhaajaa vastaan. Siit? p?iv?st? alkaen oppi Isolde Vaaleahius vihaamaan Tristan Loonnois'laisen nime?.
Mutta Tristan riutui Tintagelissa; myrkyllinen veri tihkui esiin h?nen haavoistaan. L??k?rit huomasivat, ett? Morholt oli pist?nyt h?nt? myrkytetyll? keih??ll?, ja kun kaikki heid?n juomansa ja vastal??kkeens? olivat tehottomia, uskoivat he h?net Jumalan huomaan. H?nen haavoistaan levisi niin inha haju, ett? kaikki h?nen l?heisimm?tkin yst?v?ns? pakenivat h?nen luotaan, kaikki muut, paitsi kuningas Mark, Gorvenal ja Dinas Lidanilainen. He olivat ainoat, jotka viel? viipyiv?t h?nen vuoteensa ??ress? ja joiden rakkaus oli inhoa voimakkaampi. Vihdoin antoi Tristan kuljettaa itsens? er??seen yksin?iseen majaan meren rannalla; sinne aaltojen armoille j?i h?n makaamaan ja odottamaan kuolemaa. H?n ajatteli: "Olette siis kaikki minut hylj?nneet, tekin, kuningas Mark, jonka valtakunnan kunnian olen pelastanut. Ei, tied?nh?n, jalo eno, ett? antaisitte vaikka oman el?m?nne pelastaaksenne minun; mutta mit? hy?dytt?? hellyytenne, minun on nyt kuoltava! Suloista on kuitenkin viel? katsella aurinkoa ja syd?meni on rohkea viel?. Tahdonpa antautua meren seikkailevan ajeltavaksi... Viek??n