Torquato Tasso | Page 4

asetaito, jonka
voimassaan tuo kukin urho taiston hetkell' ilmi, päämiehen äly, uljuus
ritarein ja taisto viekkauden ja valppauden, --tuo kaikki, viisas, uljas
ruhtinas, opettamaasi onhan, niinkuin oisit sa johtohenkeni, jok'
ilokseen sois jalon, verrattoman olentonsa teossa kuolevaisen ilmi
tulla?
PRINSESSA. Nyt nauti työstäs, mi on ilomme!
ALFONSO. Ja kaikkein parahitten kiitoksesta!
LEONORA. Iloitse julkisesta maineestasi!
TASSO. Tää hetki kylliksi on minulle. Vain teitä muistin tätä
luodessani, ja teitä yksin toivoin miellyttää, teit' ilahduttaa määrän' oli
korkein. Ken ystävissään maailmaa ei näe, maailman huomiot' ei
ansaitse. Tääll' isänmaani on ja täällä piiri, mi viihdytystä suopi
sielulleni. Mä täällä herään, joka vihjeen kuulen, näen tieteen, hyvän
aistin, kokemuksen ja ajan nykyisen ja tulevan. On taiteilija arka
joukon kesken; vain teidänlainen tuntee, ymmärtää, vain hän saa
tuomita ja palkita.
ALFONSO. Ja oma aikas, jälkimaailmas jos oomme me, ei sovi
meidän olla vain lahjan veltot vastaanottajat. Tuon runoilijan kauniin
voitonmerkin, min sankarikin, häntä tarvitseva, suo kateudetta häntä
kaunistavan, näen täällä esi-isäs otsalla.

(Osoittaa Vergiliuksen rintakuvaa.)
Tuon onko toimittanut sattuma vai henki joku? Turhaan täällä ei se ole
nyt. Vergiliusta kuule: Miks juhlitte te kuolleita? Heill' ilo ja palkka
olihan jo eläissään; ja meitä ihaillen kun juhlitte, osansa myöskin
eläville suokaa; jo kuvani on kyllin seppelöity-- viherjä oksa elon osa
olkoon.
(Alfonso viittaa sisarelleen; tämä ottaa seppeleen Vergiliuksen päästä
ja lähenee Tassoa. Tasso peräytyy.)
LEONORA. Sä kieltäydytkö? Katsohan, mi käsi sinulle ikikauniin
lehvän tarjoo!
TASSO. Oi, empiä mun suokaa! Enhän tiedä, kuin tämän hetken
jälkeen eläisin.
ALFONSO. Tuot' omaisuutta nauttein ihanaa, mi ensi hetkellä sua
pelästyttää.
PRINSESSA (pitäen seppelettä ylhäällä). Suot mulle ilon harvinaisen,
Tasso: sanatta aatokseni ymmärrät.
TASSO. Käsistäs kallehista taakan kauniin ma halpaan päähän' otan
polvistuin.
(Hän polvistuu, prinsessa laskee seppeleen hänen päähänsä.)
LEONORA (käsiään taputtaen). Enskerran-seppelöity eläköön! Kuin
seppel kaunistaakaan kainon miehen!
(Tasso nousee.)
ALFONSO. Se esikuva vain on kruunun, sua mi Kapitolioll' on
kaunistava.
PRINSESSA. Sua kuuluvammin siellä tervehditään; tääll' ystäväin on
kiitos hiljainen.

TASSO. Oi, päästäni pois seppel ottakaa, pois ottakaa! Se polttaa
kulmillani! Ja niinkuin päivänsäde, liian kuuma, tapaisi päätäin,
tajunvoimani se tuhoo otsastani. Kuume riehuu mun veressäni. Anteeks!
Tää on liikaa!
LEONORA. Tää lehvä ennemminkin suojaa päätäs, sun, jonka kuumat
seudut mainehen on kuljettava, ja sun otsaas varjoo.
TASSO. En ansaitse mä viillytystä sitä, mi sankar-otsaa vain on
ympäröivä. Oi, pilviin nostakaa se, jumalat, ja kirkastakaa, pääni pääll'
ett' aina yleten väikkyis se, ett' eloni ois iki-vaellusta sitä kohti!
ALFONSO. Ken varhain hankkii elon hyvyyttä hän varhain osaa sille
arvon suoda; ken varhain nauttii, luovuttaa ei mieli se koskaan pois,
mit' omisti hän kerran; ja omistava varuillansa olkoon.
TASSO. Ja ken niin tahtoo olla, povessaan alati valppaan voiman
tuntekoon. Ah, poiss' on multa nyt se! Hetkell' onnen mun jättää voima
synnynnäinen tuo, mi tyynnä turmaa, vääryytt' ylpeänä muu neuvoi
kohtaamaan! Tään hetken ilo, tään hetken ihastusko ytimen lamautti
minun jäsenistäni? Mun vaipuu polveni! Taas kerran näet, oi ruhtinatar,
minut nöyrtyin eessäs! Mun kuule pyyntöni: se ota pois, ett' uuden,
tuoreen elon tuta saisin, kuin kauniist' unelmasta havahtuin!
PRINSESSA. Kun kainon rauhallisna leiviskää, min jumalilta sait sa,
kantaa voit, myös lehviä näit' opi kantamaan, --ne ovat kauneinta, mit'
antaa meill' on. Ken kerran otsallaan ne ansiosta saa tuta, siinä ne häll'
aina leyhyy.
TASSO. Siis suokaa hämilläin mun täältä mennä, ett' onnessani lehdon
suojaan piillä nyt saan, kuin ennen murheessani tein! Siell' yksin
käyskelen, ei kenkään mieleen tuo ansaitsematonta onneani. Ja
kirkkaan lähteen kuvastavan miestä jos sattumalta näen, jok' oudosti on
seppelöity, sekä kahden puolen puut, vuoret alla taivaan kuultavan
lepäävät mietteissään--, niin minust' on, kuin Elysiumin mä loihdittuna
näkisin siihen. Kysyn arvellen: Ken vainaja tuo liekään, nuorukainen
tuo ajan menneen, soma seppel päässään? Mi ansionsa lie ja nimensä?
Ma varron kauan, mietin: toinen vielä tulispa, kolmaskin, ja haastellen

kuin ystävykset seuraans' yhtyisivät. Oi, vanhan ajan urhot, runoilijat
jos koossa näkisin tuon lähteen luona! Oi, jospa täällä ois he yhdess'
aina, kuin eläissäänkin lujaan liittyneinä! Niin raudan rautaan sitoo
lujasti magneetin voima, niinkuin sankarin ja runoilijan sama pyrkimys.
Homeros itsens' unhoitti ja vihki elonsa muistolle vain kahden miehen,
ja Aleksander Elysiumissa Akillest' etsii ja Homerosta. Oi, jospa saisin
minä nähdä heidät, nuo sielut suurimmat, nyt yhtyneinä!
LEONORA. Jo havahdu! Äl' anna meidän tuta, ett' aivan halveksut sä
nykyaikaa!
TASSO. Mua juuri nykyaika ylentää; vain näytän vieraalt',--olen
hurmaantunut.
PRINSESSA. Ma kuulen ilolla, ett' ihmistapaan sa puhut, haastain
kanssa henkien.
(Eräs hovipoika tulee ruhtinaan luo ja puhuu hänelle hiljaa jotakin.)
ALFONSO. Hän tullut on--juur' aikaan parhaaseen! Antonio!--Hänet
tuo--Tuoll' onkin hän jo!

NELJÄS KOHTAUS.
EDELLISET. ANTONIO.
ALFONSO. Sua tervehdin, kun itses meille tuot ja onnen uutisia!
PRINSESSA. Tervetullut!
ANTONIO. Voin tuskin lausua, mi mielihyvä mua virkistää taas teidän
luonanne. Taas edessänne löydän kaiken, mitä jo kauan kaipasin ma.
Teitä näyttää tekoni, toimintani tyydyttävän, ja näin saan täyden palkan
murheistani, joit' antoi monet levottomat päivät tai vartavasten tuhlatut.
Meill' on nyt, mitä tahdomme, ei kiistaa enää.
LEONORA. Mä myös sua tervehdin, mut vihaisna. Sa tulet