Torquato Tasso | Page 3

jälkipolvill' ilo siitä, saa
nykyaika itsens' unhoittaa.
ALFONSO. Me kahden, rakas sisar, toimikaamme, kuin yhteis-eduks
usein teimme jo. Jos minä intoilen, sä hillitse; ja jos sa laimenet, ma
kiihoitan. Niin ehkä hänet pian määrässään näemme, hartaan
toivehemme mukaan. On silloin isänmaa ja maailma suurtyötä miehen
luomaa hämmästyvä. Saan mainehesta osan ininäkin ja hälle elämä taas
avautuu. Ei jalo henki piiriss' ahtaassa voi täysin kehittyä. Vaikutelmat
niin isänmaan kuin maailmankin hälle on tarpeelliset. Kiitos sekä moite
on hänen koettava. Tutkimaan hän niin joutuu itseään ja toisia. Ei enää
erakkuus hänt' uneen kiehdo. Ei viha tahdo säästää, ystävyys ei saa;
niin taistoin kasvaa nuorukainen ja pian tuntee mieheks itsensä.
LEONORA. Siis hyväkseen teet vielä kaikki, herra, niinkuin jo paljon
hälle tehnyt olet. On kyvyn kasvinehto hiljaisuus, mut elon
myrskysäissä luonne varttuu. Oi jospa oppis mukaan kehittäisi hän
mielensä ja taiteensa, ett' enää ei vierois ihmistä, ei luulevaisuus
hänessä pelkoon, vihaan saakka yltyis.
ALFONSO. Ken ihmistä ei tunne, pelkää häntä, ja vieroin oppii väärin
tuntemaan. Niin hänen käynyt on, ja vapaa mieli käy kieroon, kahliutuu
nyt vähitellen. Niin suosiostain usein huolehtii hän enemmän kuin sopis
hälle; monta epäilee, joista tiedän varmasti, ettei he vihaa häntä.
Sattumalta voi kirje eksyä, voi palvelija pois muuttaa hänen luotaan
muiden luo, tai hukkaan joutuu joku paperi: jo juonta pälyy hän ja
petosta ja mielivaltaa, jossa tuho väijyy.

PRINSESSA. Me emme, veljeni, saa unhoittaa, ett' itseens' sidottu on
ihminen. Ja meidän kera käyden ystävämme jos loukkais jalkansa, niin
lempein käsin tukien häntä, kohta kulkua me hiljentäisimme.
ALFONSO. Ois parempi, jos hänet terveeks saisimme, ja kohta hän
tehokeinot kelpo lääkärein sais tuta, virkeänä käydäkseen taas iloll'
uuden, terveen elon teitä. Mut sentään toivon, rakkaat, etten koskaan
sais kantaa syytä tylyn lääkärin. Teen voitavani, hälle varmuutta ja
luottamusta poveen nostaakseni. Hän muiden läsnäollen usein selvään
saa nähdä suosioni. Milloin hän valittaa jotain, sitä tutkitan, niin
äskenkin, kun huoneeseensa luuli hän murron tehdyn. Jos ei selveydy
se, niin tyynnä esitän, min ymmärrän. Ja jotta kärsivällisyyskään
unhoon ei jäisi, hälle suon sit' ansiostaan: mua autatte, sen tiedän,
innoin siinä. Toin maalle teidät nyt ja illalla palajan kaupunkiin.
Antonionkin pian saatte nähdä. Roomasta hän palaa ja minut täältä vie.
On tehtävää ja puhuttavaa paljon. Moni päätös on harkittava, kirje
vastattava: tää kaikki kaupunkiin taas minut vaatii.
PRINSESSA. Sun kanssas emmekö saa mekin tulla?
ALFONSO. Te Belriguardoon jääkää vaan ja käykää Consandolia
katsomassa! Vapaat ja kauniit päivät täysin nauttikaa!
PRINSESSA. Et siis voi jäädä luoksemme ja täältä noit' asioita yhtä
hyvin huoltaa?
LEONORA. Pois heti viet Antonion, jonka meille ois paljon kerrottava
Roomasta.
ALFONSO. Ei käy se päinsä, lapseni, mut kanssaan niin pian palaan
ma, kuin suinkin voin; hän silloin kertokoon,--te auttakaa mua
palkitsemaan häntä, työssäni jok' on niin toimellinen taaskin ollut. Ja
kun on kaikki selvitetty taas, iloa silloin tuokoot nuorten parvet
puutarhoihimme, eikä liikaa lie jos minuakin joku kaunotar polulla
vilpoisalla silloin kohtaa.
LEONORA. Lupaamme kyllä silmän ummistaa.

ALFONSO. Ja minä sääliä, sen tiedättehän.
PRINSESSA (taustaan päin kääntyneenä). Oon kauan nähnyt Tasson
lähestyvän. Hän astuu hitaasti ja pysähtelee tuon tuostakin, kuin
epäröiden, sitten käy nopeammin taas, ja vitkailee jo kohta.
ALFONSO. Älkää häntä häiritkö, kun unelmoiden, mietteissään hän
kulkee!
LEONORA. Ei, meidät huomas hän ja tänne käy.

KOLMAS KOHTAUS.
EDELLISET. TASSO.
TASSO (kädessään pergamenttikansinen kirja). Käyn hitaasti, tään
kirjan sulle tuoden, ja vielä epäröin, sen antaisinko. Se, tiedän,
puutteellinen vielä on, vaikk' ehkä näyttääkin jo valmiilta. Mut
keskeneräisnä jos arkailin sit' antaa sulle, murhe uusi siihen mua
pakoittaa: en turhamaiselta, en kiittämättömältä näyttää tahtois! Ja
niinkuin sanoa voit vain: täss' olen! jott' ystäväs sua säästäin iloitsis,
niin sanon minäkin vain: ota tämä! (Hän ojentaa kirjan.)
ALFONSO. Ilolla lahjas minut yllättää, teet mulle juhlaksi tään kauniin
päivän. Siis vihdoin käsissä se mulla on, ja minun omanikin tavallaan!
Jo kauan toivoin sinun päättää voivan ja vihdoin sanovan: nyt on se
valmis!
TASSO. Jos teitä tyydyttää se, on se valmis; se näet kokonansa teidän
on. Jos vaivaa siihen käyttämääni katson tai piirroksia oman kynäni,
niin sanoa voin: teos minun on. Vaan lähemmin jos katson, mikä sille
sisäisen arvon suo ja merkityksen, niin näen kohta, ett' on teiltä vain se.
Jos kyllyydestään lahjan armahan minulle soikin luonto, runonlahjan,
niin sentään onni oikkupää mun työnsi tylyllä ankaruudell' aina luotaan;
ja milloin pojan katseen hurmasi maailman kukkurainen ihanuus, taas
kohta nuoren mielen sumensi ansaitsematon hätä armaan kodin. Jos
sydän laulamahan laikahti, niin surullisna sieltä laulu nousi, ja äidin

tuskat, isän murehet mun helkkyi soinnuissani hiljaisissa. Eloni
ahtaudesta sinä yksin mun nostit vapautehen kauniiseen; pois huolten
pilvet otsaltani pyyhit, teit vapaaks mun, niin että sieluni voi lauluun
rohkeahan ylentyä; jos kiitosta siis saanee teokseni, on teidän ansio ja
teos teidän.
ALFONSO. Sa kaksinkertaisesti kiitoksen ansaitset kaiken!
Kainoudessas meille tuot kunniata niinkuin itselles.
TASSO. Kuin selvästi mä tunnenkaan, ett' olen vain teiltä saanut, mitä
tuon nyt teille! Kuink' itsestään mies nuori, kokematon pusersi runon?
Hänkö keksinyt on tuiman sodan viisaan ohjauksen? Se