Torquato Tasso | Page 5

juuri, kun

on lähtö mulla.
ANTONIO. Ett' onneni ei tulis täydeks aivan, pois sinä päältä otat
kauniin osan.
TASSO. Myös minä tervehdin ja ilokseni ma seuraa toivon miehen
paljonnähneen!
ANTONIO. Mun huomaat vilpittömäksi, jos joskus mun maailmaani
tahdot katsoa.
ALFONSO. Vaikk' ootkin kirjein kertonut jo mulle, kuin toiminut ja
menestynyt oot, niin paljon mull' on vielä kysyttävää, mitk' oli keinot
meille onnelliset. On tarkoin mitattava askel tuolla maaperäll'
ihmeellisellä, jos omaan päämäärääsi sen vihdoin toivot vievän. Ken
herrans' edusta vain huolehtii, sen asema on raskas Roomassa: kaikk'
ottais Rooma, mitään antamatta; ja jotain saadakses jos sinne menet, et
mitään saa, jos et sä mitään vie, ja onnes on, jos jotain sentään saat.
ANTONIO. Ei viisas käytökseni, taitoni sun toteuttanut tahtoasi, herra.
Mi älypää näet Vatikaanissa ei tapais mestariaan? Sattumalta voin
monta seikkaa käyttää hyväksemme. Gregorius sua siunaa tervehtäin.
Tuo vanhus, kruunupäistä arvokkain, viel' ilomielin muistaa aikaa,
jolloin sun sulki syliinsä. Hän sinut tuntee, tuo mies, jok' osaa miehet
arvioida; hän sua kunnioittaa suuresti ja edukses hän paljon tehnyt on.
ALFONSO. Jos hyvä mielipiteensä on tosi, ma iloitsen. Mut hyvin
tiedäthän, ett' alla Vatikaanin, jalkains' eessä, jo vallat näyttää sangen
vähäisiltä ja turhilt' ihmiset ja ruhtinaat. Sanohan, mikä parhaiten sua
auttoi!
ANTONIO. Kuin tahdot: paavin jalomielisyys! On vähyys eessään
vähä, suuruus suuri. Maailmaa vallitakseen, mielellään sovintoon käy
hän naapurien kanssa. Maapalaa sulle jättämäänsä hyvin hän pitää
arvossa ja ystävyyttäs. Italia levoss' olkoon, lähellään hän tahtoo nähdä
ystäviä, rauhaa rajoille saada, jotta johtaa vois hän kristikunnan voimat
tuhoomaan niin harhaoppiset kuin turkkilaiset.

PRINSESSA. Ne miehet tutaanko, joit' ennen muita hän suosii
uskottuina lähellään?
ANTONIO. Saa huomionsa vain mies kokenut ja luottons', suosionsa
toimelias. Jo nuorna palveltuaan valtiota nyt sitä ohjaa hän ja vaikuttaa
hoveihin, joit' on usein ennen jo lähettiläänä nähnyt, ohjannutkin. Niin
selvä maailma on katseelleen kuin oman valtionsa etukin. Hänt'
toiminnassa nähden kiitetään ja iloitaan, kun aika ilmi tuopi, min
hiljalleen hän kypsyttänyt on. Ei elo kauniimpaa suo näkyä, kuin
ruhtinaan, mi taiten hallitsee, kuin maan, miss' ylpeät on alamaiset,
--kuin itseänsä kukin palvelis, kosk' oikeat on kaikki käskyt siellä.
LEONORA. Oi milloin nähdä saanenkaan sen maan mä läheltä!
ALFONSO. Kai toimiakses siellä: vain katsomaan ei tyydy Leonora!
Se eikö hupaista ois, ystävätär, jos joskus suureen peliin puuttumaan
myös hennot kätösenne saisimme?
LEONORA (Alfonsotle). Mua tahdot ärsyttää, mut etpä osaa.
ALFONSO. Oon sulle paljon velkaa entisestään.
LEONORA. No niin, mä velkaan jään nyt sinulle. Suo anteeks, kysellä
mun rauhass' anna! (Antoniolle:) Lie suosinut hän paljon omaisiaan?
ANTONIO. Ei enemmän, ei vähemmän kuin kohtuus. Jos mahtimies ei
huolta omaisistaan voi pitää, kansakin jo häntä moittii. Gregorius heille
hiljaa hyödyks on ja kohtuullisna, palvelukseen maan nuo kunnon
miehet asettain, ja täyttää yht'aikaa kaksi lähi-velvoitusta.
TASSO. Myös tieteen, taiteen suojaans' ottaako hän mielellään? Ja
esikuvinaan häll' onko suurten aikain ruhtinaat?
ANTONIO. Suo tieteelle hän arvon, hallintoa mi edistää ja kansain
tuntemista; ja Roomaa kaunistaakseen taidetta hän suosii, palatseista,
temppeleistä maanpiirin ihmeluomat tehdäkseen. Ei lähellään saa
jouten kukaan olla! Ken arvoon pyrkii, hyödyks olkohon!

ALFONSO. Ja luuletko, ett' asiamme kohta voi tulla päätökseen, ett'
enää ei he tuonne tänne kylvä esteitä?
ANTONIO. Ois suuri erhetykseni, jos ei jo nimikirjoitukses, joku kirje
vois ainiaaksi päättää riitaa tätä.
ALFONSO. Niin kiittää näitä elinpäiviäni saan onnen sekä voiton
ajaksi. Näen laajentuneen alueeni, varmaks sen tiedän vastaisuuden. Sä
sen aikaan sait miekaniskutta; työnkruunun hyvin oot ansainnut. Sen
naiset sitokoot ens tammilehdosta ja painakoot armaana aamuna sen
ohimoilles. Mut Tassokin mun rikkaaks tehnyt on: Jerusalemin
vallannut on meille, niin hämmästyttäin uuden kristikunnan, ja määrän
ylhän, kaukaa loistavan, on rohkein, lujin mielin saavuttanut.
ANTONIO. Nyt arvoituksen ymmärrän. Näin ihmein kaks seppelpäätä
äsken tullessani.--
TASSO. Kun omin silmines näät onneni, niin toivon: hämillinen
mielenikin samoilla katsein koe huomata.
ANTONIO. Jo kauan tiesin, ett' on palkitessaan Alfonso määrätön. Nyt
tuta saat sa, mit' ennen kukin läheisistään sai.
PRINSESSA. Kun ensin näät, mit' on hän suorittanut, kohtuullisiksi
meidät huomaat vain. Tääll' oomme vain ens todistajat tyynet sen
suosion, min tulevainen aika on hälle suova kymmenkertaisna.
ANTONIO. Jo teiss' on varma tuki maineelleen. Ken epäillä sais, kun
te kiittää voitte? Mut sanokaa, ken Arioston päähän tuon painoi
seppeleen.
LEONORA. Sen minä tein.
ANTONIO. Sen hyvin teit! Tuo häntä kaunistaa, kuin seppel
laakerinenkaan ei voisi. Kuin luonto kirjovaippaan vihantaan povensa
peittää pohjattoman rikkaan, niin hänkin kaiken sen, mi ihmiselle suo
ylevyyttä, rakastettavuutta, tarinan vaippaan verhoo kukkeaan.
Kokemus, ymmärrys ja tyytyväisyys ja hengenvoima, aisti, tosihyvän

tajunta puhdas, henkimäisinä ja ilmi-olentoina sentään elää ne hänen
lauluissaan, kuin näkisimme ne levoss' alla kukkalehdikoiden, keveät
kukkalumet peittonaan, päät ruusupauloissa, ja amoriinit somasti
ympärillä ilakoivat. Ohella runsauden lähde läikkyy, siin' ihmekalat
välkkyy kirjavat. Täynn' ilma kummaa siivellistä, niityt ja viidat
kaunokarjaa outoa; vihanta-piilostansa kuje vilkkuu, ja kultapilven
päältä viisaus aik' ajoin ääntää lauseen ylhäisen, vaan hulluus
harppuansa sointuvaa lyö vimmaisena riehuin näköjänsä, vaikk'
kaunein tahti säveleitä sääntää. Ken uskaltaa tään miehen rinnalle, sen
rohkeus jo lehvän ansaitsee. Mä pyydän anteeks, että innostuen, kuin
huumattuna,