Torquato Tasso | Page 8

ovat jalot, rakastettavat; ja vihaa jos Armida ansaitseekin, sulonsa, lempens? sen sovittaa.
TASSO. Mitk' el?v?tkin soinnut laulussani, vain yhden, yhden niist? kiitos on! Ei henkin?ky h?ilyv? se ole, mi loistollansa h?ik?isee ja milloin k?y liki, milloin kauas pakenee. Oon itse omin silmin n?hnyt sen, tuon kaiken hyv?n, kauniin perikuvan; sen mukaan mit? loin, j?? el?m??n: Tancredin sankar-rakkaus Chlorindaan Erminian uskollisuus tyyni, kaino, Sophronian jalous, Olindan h?t?, --ei varjoja ne ole pett?vi?, ne todelliset on, siks ikuisetkin. Ja mill? enemm?n on oikeus vuossadat el?? hiljaa vaikuttain, kuin jalon lemmen salaisuudella, min hento, kaino laulu s?ilytt??pi?
PRINSESSA. Viel' yhden ansion voin mainita, mi salaa vaikuttaapi laulussasi: se hiljaa meit? tenhoo kuulemaan; me kuuntelemme, tahtoin ymm?rt??; mit' ymm?rt??, ei moittia voi sit?; niin vihdoin valtaakin sun laulus meid?t.
TASSO. Oi ruhtinatar, taivaan mulle avaat! Ja ellei loisto t?? mua sokaise, pian iki-onnen astuvan sielt' alas s?teit? kultaisia my?ten n?en.
PRINSESSA. Jo lakkaa, Tasso! Moneen asiaan on meid?n intomielin ryhdytt?v?; mut toisia voi kohtuudella vain tai kielt?ymyksen' omaksensa voittaa. Niin hyveen, sanotaan, ja rakkauden, jok' on sen sukulainen. T?t? mieti!

TOINEN KOHTAUS.
TASSO (yksin??n). Sa saatko katseen pelottoman, vapaan jo ymp?rilles luoda? Yksin olet! N?? patsaat kuuliko, kuin puhui h?n? Ja onnes n?kij?it? mykki? sun pelj?t?k? t?ytyy? Aurinko jo nousee el?m?ni uuden p?iv?n, mi suurna kohoo yli mennehien. Alentuu jumalatar luokseni, mun, kuolevaisen, kohottain. Mi seutu, mi uusi valtakunta mulle aukee! Niin ihanasti toivo harras t?yttyy. Unelmoin luokse onnen korkeimman, mut t?m? onni unelmatkin voittaa. Kuin kuvaileekin mieless?ns? valon ja v?rit sokea: jos uuden p?iv?n h?n n?kee, aisti uus se h?lle on.
--T?ynn' uljuutt', aavistusta, ilon huumaa m? t?lle tielle astun. Paljon suot sa mulle, niinkuin lahjojansa maa ja taivas ylt?kyllin tuhlaa meille, ja vaadit multa, mit? vaatimaan vain lahja sellainen sun oikeuttaa. Mun itse?ni kielt?in, hilliten on ansaittava sinun luottamukses. Mi teko minut eess??n ansioitti? Kuin tulla h?nen arvoisekseen voin?
--H?n sinuun luottain arvos sulle soi.
--Niin, ruhtinatar, katsees, sanasi ain olkoot ainut autuus sielulleni! Niin vaadi, mit? tahdot: omas olen!
--H?n minut vaivaan, vaaraan, kunniaan taa taivaanrantain k?skek??n tai suokoon all' lehtoin tyynten mulle kultalyyryn ja rauhan laulajaks mun vihkik??n: oon h?nen, muovaillakseen saa h?n mun; kaikk' aarteet syd?meni h?nen ovat. Ah, kyvyn tuhatkertaisenkin mulle jos Luoja soisi, tuskin sittenk??n tunteeni syv?n voisin ilmi tuoda. M? sivellint?, runohenke?, mi jumal-juoman parhaan suloudesta sai nuoren voiman, toivoisin.--Ei vasta keskell? puiden, ihmisten saa Tasso ain' yksin, n??ntyin, surren harhaella. Sun kanssas ei h?n en?? yksin ole.
--Oi, teko jaloin t??ll? eteeni jos ilmestyis, ja ymp?rill? sen ois turma kauhein! Kohti rynnist?in panisin alttiiks eloni, min ?sken m? h?lt? sain,--kaikk' yst?vikseni parahat pyyt?isin m? ihmisist?, ja h?lt? viittaus, ja mahdottoman ma kanssa jalon parven mahtaisin.
--Sa malttamaton, miksi salannut et tunnettasi, kunnes polvistunut eteens? oisit kyllin arvokkaana? Se oli aikees, viisas toivehes. Mut olkoon niin! On kaunihimpi ottaa vain lahjana ja ansiotta lahja, kuin v?itt?? puolittain, ett' oikeus ois sit' ollut vaatiakin! Riemuin katso! Niin suuret, avarat on n?yt eess?s, ja mielesi vie toivorikas nuoruus valoisaan, outoon aikaan vastaiseen!
--Nouse, rinta!--Onnen ilmanala oi vihdoin helli t?t? kasvia! P?in taivasta se pyrkii, tuhat oksaa se ilmi luo ja kukkiin puhkeaa. Sen hedelm?, sen ilo kantaa suo! Sen tuorehilta oksilt' armaan k?den koristus kultainen suo korjata!

KOLMAS KOHTAUS.
TASSO. ANTONIO.
TASSO. Sua tervehdin, jonk' ensi kerran vasta nyt oikein oivallan! Ei kauniimpi kenenk??n eell? maine k?ynyt. Terve! Nyt tunnen sinut ja sun arvosi, sinulle luottain tarjoon yst?vyytt? ja toivon, ettet my?sk??n hylk?? sit?.
ANTONIO. Sa anteliaasti tarjoot kauniin lahjan; sen arvon tunnen sek? tunnustan. Siis ennenkuin sen otan, mietti? mun suo,--mull' onko vastalahjaa sulle sen arvoist', enh?n tied?. Mielell?ni en h?tik?is, en n?ytt?is ylpe?lt?: mun harkita suo sunkin puolestasi!
TASSO. Ken moittis harkintaa? Sen selv??n n?ytt?? tarpeelliseksi joka elon askel; vaan kauniimp' on, jos sanoo tunto, milloin ei ole tarvis varovainen olla.
ANTONIO. Sen kukin mieless?ns? miettik??n, kun itse virheest?ns? vastaakin.
TASSO. Niin olkoon! Voitavani tehnyt olen: oon noudattanut sanaa prinsessan, jok' yst?viksi tahtoo liitt?? meid?t. Pois vet?yty? saanut en, mut my?sk??n en tahdo tungetella. N?in siis j??k??n! Kun tutustuttaa aika, toivotumpi ehk' On se lahja, jonka kylm?sti nyt syrj??n ty?nn?t, melkein halveksien.
ANTONIO. Ne usein maltillista kylm?ks sanoo, jotk' ovat l?mpim?mm?t mielest??n kuin muut, siks ett? heit? kiihko huumaa.
TASSO. Sa moitit, mit? moitin, v?lt?n min?. Vaikk' olen nuori, osaan min?kin edelle kiihkon panna kest?vyyden.
ANTONIO. Se viisast' on! Ain' ajattele noin!
TASSO. Mua ohjaamaan sa olet oikeutettu, sull' onhan vierell?si yst?v?t?r, jo kauan koeteltu: kokemus. Mut usko: syd?n kuulee hiljainen y?n, p?iv?n, joka hetken varoituksen salassa oppii avut, joihin ohjaat, kuin ois ne uppo-uudet, ankarasti.
ANTONIO. On kyll? mieluista noin askartaa vain itsess??n, mut liek? hy?dyllist?. Ei itsest?ns? tuta ihminen voi sisint??n: h?n liiaks suuruutensa tai pienuutensa mittaa omin mitoin. Vain muista itse??n h?n oppii, kukin vain el?m?st??n tiet??, mit? on h?n.
TASSO. Ma kunnioittain yhdyn sanoihis.
ANTONIO. Kai sent??n sulle jotain aivan toista, kuin minulle, ne sanat merkitsee.
TASSO. N?in emme toisiamme l?hene. Et viisaasti, et oikein tee, jos v??rin tahallas jotakin s? k?sit?t, ken liekin h?n. Ei tarpeen sana ollut ois