Torquato Tasso | Page 9

prinsessan, sun tunsin helposti: s?, tied?n, hyv?? tahdot ja saat aikaan. Ei sulle oma kohtalos tuo huolta; sa muita ajattelet, muita autat; ei elon oikullinen aaltoilu vie rintas rauhaa. N?in sun k?sit?n. Mik' oon ma, etten etsis seuraasi? Mull' eik? syyt? palavasti pyyt?? murua edes sala-aarteistasi? Et kadu, tied?n sen, jos avaat mieles, ja tied?n: yst?v?in oot, jos mun tunnet, --sit' oonkin yst?v?? m? kaivannut. En h?peile, ett' olen kokematon ja nuori. P??ni ymp?rill? tyynn? viel' lep?? vastaisuuden kultapilvi. Mies jalo, minut povellesi paina ja elon kohtuulliseen nautintoon mun ohjaa malttamaton mieleni!
ANTONIO. Yhdess? hetkess? jo vaadit, mink? vain kyps?ll' antaa harkinnalla aika.
TASSO. Saa aikaan hetkess?kin rakkaus, mit' tuskin koskaan ponnistus ja vaiva. En sit? pyyd? vain, mut vaadinkin. Vetoan sinuun hyveen nimess?, mi liittoon vaatii kunnon ihmisi?. Yks nimi mun viel' oisko mainittava? Niin toivoo, tahtoo ruhtinatar--, h?n, Eleonora, yst?viks sois meid?t. Oi, t?ytt?k??mme h?nen toivonsa! Luo jumalaisen yhdess' astukaamme omistain h?lle kaiken pyrint?mme, h?nelle teon arvokkaimman tehden.
--Siis viel?: t?ss' on k?teni! Se ota! ?l' en?? hylk??, ?l? kielt?ydy, oi jalo mies, suo mulle nautinto, tuo kunnon miehen kaunein: paremmalleen ehdotta, luottavaisna antautua.
ANTONIO. Jo kiid?t t?ysin purjein! Tottuneen sa n?yt?t voittamaan, tiet avaroina, levein? portit eess?s n?kem??n. Suon kaiken arvon, kaiken onnen sulle m? mielisti; mut liian selv??n n?en: on viel? suuri juopa v?lill?mme.
TASSO. On ero vuotten, arvon koetellun, ei tahdon alttiin, siin? kilpaan astuu.
ANTONIO. Ei tahto loihdi t?it? syntym??n, tien liian lyhyeksi rohkeus arvaa. P??m??r?n saavuttanut seppel?id??n, ja ansio j?? usein seppeleett?. Vaikk' onhan seppeleit? k?yk?isi?, on monenlaisia: niit' ilman vaivaa voi usein saada huvik?velyll?.
TASSO. Mit' auliisti suo t?lle jumaluus, ja tuolta tyyten ep??, moista lahjaa ei tapaa jokainen, kuin tahtokoonkin.
ANTONIO. Jumalten muitten yli Onnetarta s? kiit? silloin: sokea se onhan!
TASSO. My?s Oikeuden-jumalatar sitoo lumeelta jokaiselta silm?ns?.
ANTONIO. Laps onnen Onnetarta ihannoikoon, sen sadoin silmin kunnon n?kev?n h?n kuvailkoon, ja viisaaks, huolekkaaksi, Minervaksi tai muuksi nimetk??n, ja palkaks sanokohon armon-annin, satunnais-helyn merkiks ansion!
TASSO. Ei tarvis kielt? selvemp??. Jo riitt??! N?en syd?meesi syv?lle ja sinut jo tunnen i?ksi! Oi, niin jos tuntis my?s ruhtinatar sinut! Turhaan tuhlaat sa sanais, katseittesi nuolia. Ei seppelett?, jota p??ni kantaa, voi langettaa ne lakastumatonta. Sa kasva ensin ylle kateutesi, siit' ehk? sitten kanssani voit kiist??! On seppel mulle pyhin, korkein onni. Vaan n?yt? mulle mies, sen saavuttanut, m? mihin pyrin vasta, sankari, jost' on vain tarut mulle kertoneet, tuo esiin runoniekka, vertainen Homeroksen, Vergiliuksen, tai viel' enemm?n; mies n?yt?, joka palkan t??n kolmin kerroin ansaitsis, mut jonka se kolmin kerroin enemm?n kuin minut sais h?milleen: mun polvistuvan silloin n?et eteen jumal-lahjan antajan; ja siihen j??n m?, kunnes seppeleen mun p??st?ni h?n siirt?? arvokkaampaan.
ANTONIO. Sen arvoiseks j??t kyll? siihen saakka.
TASSO. Mua punnittakoon, sit' en v?lttele; mut halveksintaa ansainnut en ole. Ei seppelt?, min mulle ruhtinas ja ruhtinatar tunnustukseks soivat, ep?illen, ilkkuin halventaa saa kukaan!
ANTONIO. Tuo korskeus, tuo kuuma kiihko sulle ei sovi mua kohtaan, t??ll' ei lainkaan.
TASSO. Min sallit itselles, my?s mulle sopii. Pois tuomittuko t??lt? totuus ois? Ja palatsiko tyrm? vapaan hengen? T??ll' onko sorto kunnon miehen osa? T??ll' ylevyys on vasta oikein paikallaan, ma, uskon, hengen ylevyys! Se eik? sais viihty? maan mahtavien luona? Saa varmaan! Ruhtinaasen l?hent?? meit' aateluus vain, isilt?mme saatu; miksei my?s sielun suuruus, jota suonut ei luonto kaikille, kuin antaa voinut ei kaikille se suurta sukujuurta? Vain pikkumaisuus t??ll? pelj?tk??n, kateus, h?pe?kseen n?ytt?ytyv?: kuin saastaverkkojaan ei mik??n lukki saa luoda n?itten sein?in marmoriin.
ANTONIO. Mun itse oikeutat sua halveksimaan! Miest' yst?vyyteen, luottamukseen vaatis uhittelulla poika kiihkomieli! Kurittomuutes kunnoksiko luulet?
TASSO. Kuriton ennen teist? n?hden, kuin omissa silmiss?ni kunniaton.
ANTONIO. Oot kyllin nuori, jotta hyv? kuri tien paremman voi sulle neuvoa.
TASSO. Ja kyllin nuori, kyllin vanhakin oon uhmataksein ep?jumalia.
ANTONIO. Jos sanasilla, runosilla ollaan, s? voitonsankariksi p??set varmaan.
TASSO. Tekoja kerskattavia ei tehnyt mun ole nyrkkini, mut siihen luotan.
ANTONIO. Sa luotat s??liin, joka liian kieroon on vienyt onnes riihattoman riennon.
TASSO. Oon t?ysikasvuinen, nyt tunnen sen. Aseiden uhkapeliin kanssasi ois mulla pienin halu ollut k?yd?; mut yh? paloa sa kiihd?t, veri jo kiehuu, tuskallinen kostonhimo kuin koski rinnassani kohisee. Jos olet mies, kuin kehut, tartu miekkaan!
ANTONIO. Et tied? kuka, etk? miss? olet.
TASSO. Pyh?kk? pyhink??n ei solvausta pakoita siet?m??n. Sa h?v?iset, sa tahraat t?m?n paikan, enk? min?, jok' uhrin kaunehimman, luottamuksen, ihailun, rakkauden sulle kannoin. Sun henkes saastuttaa t??n paratiisin, sun sanasi t??n puhtaan salin, eik? mun syd?meni tunne, joka kuohuu, pois tahran pienimm?nkin torjuakseen.
ANTONIO. Mi ylh? henki povess' ahtaassa!
TASSO. On viel? tilaa rintaa avarruttaa.
ANTONIO. Avartuu sanoistakin monen rinta.
TASSO. Jos ritar' oot, kuin min?, n?yt? se!
ANTONIO. Oon kyll?, mutta tied?n, miss? olen.
TASSO. Siis kera k?y, ett' asein saamme kiist??!
ANTONIO. Sun vaatia ei sovi, siks en seuraa.
TASSO. Vain raukka turvaa syyhyn tuollaiseen.
ANTONIO. Ja raukka uhkaa vain, miss' on h?n varma.
TASSO. Ilolla luovun t?st? turvasta.
ANTONIO. Niin, luovu laista, paikka t?? ei luovu.
TASSO. Se anteeks suokoon, ett? t?m?n k?rsin! (Paljastaa miekkansa.) K?y miekkaas, tahi seuraa, jott' en syyst? sua ikuisesti halveksis, kuin vihaan!

NELJ?S KOHTAUS.
ALFONSO. EDELLISET.
ALFONSO. Mik' outo riita t??ll' on riehahtanut?
ANTONIO.