Torquato Tasso | Page 6

kuin koskaan kaksinaiselta ma tunnun ja itse?ni vastaan sodin taas.
PRINSESSA. On mahdotonta, ett? yst?v?, niin kauan vierahissa el?nyt, vois heti, meid?t j?lleen n?hty?ns?, oloihin entisiin taas kotiutua. Ei sis?isesti muuttunut h?n ole; vain joku p?iv? kanssaan el?k??mme, niin kielet verkallensa virittyv?t, siks kunnes kaunis sopusointu taas ne yhdist??. Kun tiet?? l?hemmin h?n saa, mit' olet tehnyt t?ll? aikaa, sun varmaan rinnalle sen runoilijan h?n asettaa, jonk' ?sken j?ttil?iseks sinuhun verraten h?n kuvaili.
TASSO. Ah, ruhtinatar, h?nen suussansa mua Arioston maine enemm?n on ilahduttanut kuin loukannut. On lohdullista tiet?? kiitett?v?n, mit' itse esikuvanansa pit??. Voi hiljaa syd?mess??n sanoa: jos osan arvostansa saavutat, my?s maineestansa osa sulle tulee. Ei, minun syd?nt?ni syk?hdytti ja viel? t?ytt?? koko sieluni olennot maailman tuon el?v?n, mi kiert?? levotta ja suunnatonna vain ymp?r' yhden suuren, perin viisaan, ja t?ytt?? kuuliaisna ratansa, min puolijumalansa sille s??ti. Ma innoin seurasin, ma riemuin kuulin puhetta selv?? miehen kokeneen; mut sik?li kuin kuuntelin ma, ah, omissa silmiss?ni alenin; kuin kaiku, vuoriin raukeava, kohta jo tyhjiin katoovani pelk?sin.
PRINSESSA. Ja selv??n ?sken n?ytit tuntevasi, kuin toisillensa el?? sankari ja runoilija, toistaan etsien ja ilman kademielt?. Ihana on teko laulunarvoinen, vaan suurta my?s j?lkimaailmalle s?ilytt?? ty?n suuren tenho runoss' arvokkaassa. Suojasta v?h?n yhteiskuntamme s? tyydy myrskys?it? el?m?n kuin rantamalta tyynn? seuraamaan.
TASSO. T??ll' enk? vasta ihmetellen n?hnyt, kuin jalo urhouden palkka on? M? t?nne nuorna poikasena tulin, juur' aikaan, jolloin juhla juhlalta Ferrara maineen keskipisteeksi kohoovan n?ytti. Ah, se oli n?ky! Sen laajan kent?n, jolla loistossaan ol' urhoin taito esiintyv?, piiri niin ylv?s ymp?r?i, ett' toistamiseen ei p?iv? moista n?hne piankaan. Siin' istui kaunotarta joukottain ja nykyajan miest? ylh?isint?. Sai katseen h?mm?styksiin loisto tuo; n?in huudettiin: nuo kaikki is?nmaa, yks, soukka, meren ymp?r?im?, t?nne on l?hett?nyt. Liiton jaloimman he muodostaa, mi koskaan arvioinut lie kunniaa tai hyvett', ansiota. S? yksitellen heit? tarkkaa: kell??n h?pe?mist? siell' ei naapuristaan!-- Ja sitten portit avattiin. S? siin? n?it orhit korskuvat ja aseloiston, soturit tungeskeli, torvet pauhas, ja r?iskyin keih??t murtui, hel?ht?in soi iskut kilpihin ja kyp?riin, ja p?ly taistelijain kunnian ja h?pe?n loi hetkeks pilven peittoon. Oi, salli minun vet?? verho eteen t??n mulle liian kirkkaan n?ytelm?n, ettei t?? kaunis hetki ankarasti mua muistuttaisi v?h?isyydest?ni!
PRINSESSA. Kun jalo piiri tuo ja maineteot sua kiihti vaivaan, pyrint??n, m? silloin voin tyytymisen oppiin hiljaiseen sua, nuori yst?v?ni, ohjata. En n?hnyt juhlia, joit' ylistit ja joita silloin tuhat kielt? kiitti, ja kiitt?? viel? j?lkeen vuottenkin. Mun hiljaisuudessa, joss' iloista vain heikon, harhailevan kaiun kuulin, oi' ajatusta monta, suruisaa, ja monta k?rsimyst? kestett?v?. Jo v?ikkyi silmiss?ni kuolon kuva, pimitti leve?ll? siivell??n maailman vaihtelevat n?k?alat. Vain hiljalleen se kaikkos, salli n?hd? mun suloisina, vaikka kalvenneina kuin verhon l?pi elon kirjov?rit. Olentoin el?vien liikunnot n?in j?lleen. Ma ensi kerran astuin, hoitajaini viel' auttamana, sairashuoneesta: Lucretian niin elon-uhkuvana n?in silloin sua tuoden saapuvan. S? ensim?isn?, uunna, outona eloni uuden tielle ilmestyit. Ma paljon toivoin osaks sun ja mun; ei olekaan se toivo tyhjiin mennyt.
TASSO. Ja mulle, joka melun huumaamana, tuon kaiken loiston soentamana ja ajamana monen intohimon sun siskos kanssa kuljin palatsissa kautt' tyhj?in k?yt?vien, vaieten, ja sitten huonehesen astuin, jonne sa pian naistes tukemana saavuit --mi hetki mulle se! Oi anteeks suo! Kuin ottaa jumaluuden l?heisyys pois lumotulta kuumeen, hulluuden, niin haihtui multa kaikki hourekuvat ja kaikki pyyteet, halut petolliset, kun kerran katsehesi kohtasin. Kun halu muulloin haihatellen eksyi tuhanteen suuntaan, h?mill?ni nyt m? itseheni palasin ja opin parasta kohtaan kaipuun tuntemaan. Niin etsii aavan rannan hietikosta mies turhaan helme?, mi salattuna on ??net?nten kuorten k?tk?h?n.
PRINSESSA. Aik' alkoi kaunis silloin, ja jos ei Urbinon herttua ois meilt? vienyt pois sisartamme, lempe?sti vuodet ois meilt? vierreet onness' ainaisessa. Vaan kaivata nyt saamme kipe?sti tuon armaan naisen raikast' eloisuutta ja uljuutta ja ?lyn rikkautta.
TASSO. Jo liian hyvin tied?n, ettei sulle sen p?iv?n j?lkeen, mi vei h?net, kukaan sun puhdast' iloasi korvannut. Kuink' usein rintaani se viilsi, usein sai lehdon rauha kuulla tuskani! Ah, huusin, siskolleko yksin??n lie suotu kallis olla kalliilleni! Muu kukaan eik? luottamustansa siis ansainne, muu syd?n eik? niin kuin h?nen syki? Sammuiko jo ?ly ja henkevyys? Jos oivakin, tuo nainen, oliko yksin kaikki? Anteeks, ah! Ma usein itse?ni ajattelin ja toivoin jotain sulle olevani, vain v?h?n, jotain sent??n, teossa, ei sanoissa; ma tahdoin elollani omakses syd?meni todistaa. Mutt' onnistunut en, ja liian usein toin erhetyksill?ni tuskaa sulle, sun suojelemaas miest? loukkasin, sen h?mmensin, min tahdoit selvent??; niin tunsin joka hetki sinusta et??ntyv?ni--, l?het? kun tahdoin.
PRINSESSA. En koskaan, Tasso, ole pahaa luullut sun tahdostas, ja tied?n, kuinka teet itselles vahinkoa. Sisareni voi mukautua kunkin luonteeseen, vaan sin? tuskin yhteen yst?v??n voit vuosikausiin tottua.
TASSO. Mua moiti! Mut sano mulle my?s: miss' on se mies tai nainen, jonka kanssa, kuten sun, ma vapain mielin tohdin puhua?
PRINSESSA. Sun veljeheni luottaa tulisi.
TASSO. H?n herrani on!--Mut ?l' usko, ett? mua vapauden kiihko p?yhist??! Vapauteen ihminen ei ole luotu, ja suurta ruhtinasta palvella on jalon miehen onni kaunehin. Niin on h?n herrani, ja