Torquato Tasso | Page 5

herra. Mi ?lyp?? n?et Vatikaanissa ei tapais mestariaan? Sattumalta voin monta seikkaa k?ytt?? hyv?ksemme. Gregorius sua siunaa terveht?in. Tuo vanhus, kruunup?ist? arvokkain, viel' ilomielin muistaa aikaa, jolloin sun sulki syliins?. H?n sinut tuntee, tuo mies, jok' osaa miehet arvioida; h?n sua kunnioittaa suuresti ja edukses h?n paljon tehnyt on.
ALFONSO. Jos hyv? mielipiteens? on tosi, ma iloitsen. Mut hyvin tied?th?n, ett' alla Vatikaanin, jalkains' eess?, jo vallat n?ytt?? sangen v?h?isilt? ja turhilt' ihmiset ja ruhtinaat. Sanohan, mik? parhaiten sua auttoi!
ANTONIO. Kuin tahdot: paavin jalomielisyys! On v?hyys eess??n v?h?, suuruus suuri. Maailmaa vallitakseen, mielell??n sovintoon k?y h?n naapurien kanssa. Maapalaa sulle j?tt?m??ns? hyvin h?n pit?? arvossa ja yst?vyytt?s. Italia levoss' olkoon, l?hell??n h?n tahtoo n?hd? yst?vi?, rauhaa rajoille saada, jotta johtaa vois h?n kristikunnan voimat tuhoomaan niin harhaoppiset kuin turkkilaiset.
PRINSESSA. Ne miehet tutaanko, joit' ennen muita h?n suosii uskottuina l?hell??n?
ANTONIO. Saa huomionsa vain mies kokenut ja luottons', suosionsa toimelias. Jo nuorna palveltuaan valtiota nyt sit? ohjaa h?n ja vaikuttaa hoveihin, joit' on usein ennen jo l?hettil??n? n?hnyt, ohjannutkin. Niin selv? maailma on katseelleen kuin oman valtionsa etukin. H?nt' toiminnassa n?hden kiitet??n ja iloitaan, kun aika ilmi tuopi, min hiljalleen h?n kypsytt?nyt on. Ei elo kauniimpaa suo n?ky?, kuin ruhtinaan, mi taiten hallitsee, kuin maan, miss' ylpe?t on alamaiset, --kuin itse?ns? kukin palvelis, kosk' oikeat on kaikki k?skyt siell?.
LEONORA. Oi milloin n?hd? saanenkaan sen maan m? l?helt?!
ALFONSO. Kai toimiakses siell?: vain katsomaan ei tyydy Leonora! Se eik? hupaista ois, yst?v?t?r, jos joskus suureen peliin puuttumaan my?s hennot k?t?senne saisimme?
LEONORA (Alfonsotle). Mua tahdot ?rsytt??, mut etp? osaa.
ALFONSO. Oon sulle paljon velkaa entisest??n.
LEONORA. No niin, m? velkaan j??n nyt sinulle. Suo anteeks, kysell? mun rauhass' anna! (Antoniolle:) Lie suosinut h?n paljon omaisiaan?
ANTONIO. Ei enemm?n, ei v?hemm?n kuin kohtuus. Jos mahtimies ei huolta omaisistaan voi pit??, kansakin jo h?nt? moittii. Gregorius heille hiljaa hy?dyks on ja kohtuullisna, palvelukseen maan nuo kunnon miehet asettain, ja t?ytt?? yht'aikaa kaksi l?hi-velvoitusta.
TASSO. My?s tieteen, taiteen suojaans' ottaako h?n mielell??n? Ja esikuvinaan h?ll' onko suurten aikain ruhtinaat?
ANTONIO. Suo tieteelle h?n arvon, hallintoa mi edist?? ja kansain tuntemista; ja Roomaa kaunistaakseen taidetta h?n suosii, palatseista, temppeleist? maanpiirin ihmeluomat tehd?kseen. Ei l?hell??n saa jouten kukaan olla! Ken arvoon pyrkii, hy?dyks olkohon!
ALFONSO. Ja luuletko, ett' asiamme kohta voi tulla p??t?kseen, ett' en?? ei he tuonne t?nne kylv? esteit??
ANTONIO. Ois suuri erhetykseni, jos ei jo nimikirjoitukses, joku kirje vois ainiaaksi p??tt?? riitaa t?t?.
ALFONSO. Niin kiitt?? n?it? elinp?ivi?ni saan onnen sek? voiton ajaksi. N?en laajentuneen alueeni, varmaks sen tied?n vastaisuuden. S? sen aikaan sait miekaniskutta; ty?nkruunun hyvin oot ansainnut. Sen naiset sitokoot ens tammilehdosta ja painakoot armaana aamuna sen ohimoilles. Mut Tassokin mun rikkaaks tehnyt on: Jerusalemin vallannut on meille, niin h?mm?stytt?in uuden kristikunnan, ja m??r?n ylh?n, kaukaa loistavan, on rohkein, lujin mielin saavuttanut.
ANTONIO. Nyt arvoituksen ymm?rr?n. N?in ihmein kaks seppelp??t? ?sken tullessani.--
TASSO. Kun omin silmines n??t onneni, niin toivon: h?millinen mielenikin samoilla katsein koe huomata.
ANTONIO. Jo kauan tiesin, ett' on palkitessaan Alfonso m??r?t?n. Nyt tuta saat sa, mit' ennen kukin l?heisist??n sai.
PRINSESSA. Kun ensin n??t, mit' on h?n suorittanut, kohtuullisiksi meid?t huomaat vain. T??ll' oomme vain ens todistajat tyynet sen suosion, min tulevainen aika on h?lle suova kymmenkertaisna.
ANTONIO. Jo teiss' on varma tuki maineelleen. Ken ep?ill? sais, kun te kiitt?? voitte? Mut sanokaa, ken Arioston p??h?n tuon painoi seppeleen.
LEONORA. Sen min? tein.
ANTONIO. Sen hyvin teit! Tuo h?nt? kaunistaa, kuin seppel laakerinenkaan ei voisi. Kuin luonto kirjovaippaan vihantaan povensa peitt?? pohjattoman rikkaan, niin h?nkin kaiken sen, mi ihmiselle suo ylevyytt?, rakastettavuutta, tarinan vaippaan verhoo kukkeaan. Kokemus, ymm?rrys ja tyytyv?isyys ja hengenvoima, aisti, tosihyv?n tajunta puhdas, henkim?isin? ja ilmi-olentoina sent??n el?? ne h?nen lauluissaan, kuin n?kisimme ne levoss' alla kukkalehdikoiden, keve?t kukkalumet peittonaan, p??t ruusupauloissa, ja amoriinit somasti ymp?rill? ilakoivat. Ohella runsauden l?hde l?ikkyy, siin' ihmekalat v?lkkyy kirjavat. T?ynn' ilma kummaa siivellist?, niityt ja viidat kaunokarjaa outoa; vihanta-piilostansa kuje vilkkuu, ja kultapilven p??lt? viisaus aik' ajoin ??nt?? lauseen ylh?isen, vaan hulluus harppuansa sointuvaa ly? vimmaisena riehuin n?k?j?ns?, vaikk' kaunein tahti s?veleit? s??nt??. Ken uskaltaa t??n miehen rinnalle, sen rohkeus jo lehv?n ansaitsee. M? pyyd?n anteeks, ett? innostuen, kuin huumattuna, kyllin harkita en osaa aikaa, paikkaa, sanojani; n?? runoilijathan, n?? seppeleet, t?? naisten harvinainen juhla-asu mun siirt?? itsest?ni outoon maahan.
PRINSESSA. Ken yhden ansion niin hyvin huomaa, my?s toisen k?sitt??. Saat kerran meille runoista Tasson tulkita, min yksin s? ymm?rr?t, min me vain aavistimme.
ALFONSO. Antonio, tule! Paljon haluan sult' udella m? viel?. Sitten saat s? j??d? aina p?iv?nlaskuun asti seuraksi naisten. Tule! Hyv?sti!
(Antonio seuraa ruhtinasta, Tasso naisia.)

TOINEN N?YT?S.
Sali.

ENSIM?INEN KOHTAUS.
PRINSESSA. TASSO.
TASSO. Sua arastellen askeleni seuraa, oi ruhtinatar, tuhat aatosta mun sielussani myllert??. Mun on, kuin kutsuis yksin?isyys, suloisesti mua viekoitellen: tule! rinnastasi ma valppaat ep?ilykses haihdutan. Mut kun ma puolehesi katson, kun sanankin kuulen sinun huuliltasi, uus p?iv? minua jo ymp?r?i ja kaikki sielun siteet aukeavat. Ma tahdon tunnustaa: mies joka t?nne niin arvaamatta tuli, lempe?sti unesta kauniist' ei mua her?tt?nyt; ol' olennollaan, sanoillansa minuun niin kumma teho, ett? enemm?n