Torquato Tasso | Page 4

T??ll' is?nmaani on ja t??ll? piiri, mi viihdytyst? suopi sielulleni. M? t??ll? her??n, joka vihjeen kuulen, n?en tieteen, hyv?n aistin, kokemuksen ja ajan nykyisen ja tulevan. On taiteilija arka joukon kesken; vain teid?nlainen tuntee, ymm?rt??, vain h?n saa tuomita ja palkita.
ALFONSO. Ja oma aikas, j?lkimaailmas jos oomme me, ei sovi meid?n olla vain lahjan veltot vastaanottajat. Tuon runoilijan kauniin voitonmerkin, min sankarikin, h?nt? tarvitseva, suo kateudetta h?nt? kaunistavan, n?en t??ll? esi-is?s otsalla.
(Osoittaa Vergiliuksen rintakuvaa.)
Tuon onko toimittanut sattuma vai henki joku? Turhaan t??ll? ei se ole nyt. Vergiliusta kuule: Miks juhlitte te kuolleita? Heill' ilo ja palkka olihan jo el?iss??n; ja meit? ihaillen kun juhlitte, osansa my?skin el?ville suokaa; jo kuvani on kyllin seppel?ity-- viherj? oksa elon osa olkoon.
(Alfonso viittaa sisarelleen; t?m? ottaa seppeleen Vergiliuksen p??st? ja l?henee Tassoa. Tasso per?ytyy.)
LEONORA. S? kielt?ydytk?? Katsohan, mi k?si sinulle ikikauniin lehv?n tarjoo!
TASSO. Oi, empi? mun suokaa! Enh?n tied?, kuin t?m?n hetken j?lkeen el?isin.
ALFONSO. Tuot' omaisuutta nauttein ihanaa, mi ensi hetkell? sua pel?stytt??.
PRINSESSA (pit?en seppelett? ylh??ll?). Suot mulle ilon harvinaisen, Tasso: sanatta aatokseni ymm?rr?t.
TASSO. K?sist?s kallehista taakan kauniin ma halpaan p??h?n' otan polvistuin.
(H?n polvistuu, prinsessa laskee seppeleen h?nen p??h?ns?.)
LEONORA (k?si??n taputtaen). Enskerran-seppel?ity el?k??n! Kuin seppel kaunistaakaan kainon miehen!
(Tasso nousee.)
ALFONSO. Se esikuva vain on kruunun, sua mi Kapitolioll' on kaunistava.
PRINSESSA. Sua kuuluvammin siell? tervehdit??n; t??ll' yst?v?in on kiitos hiljainen.
TASSO. Oi, p??st?ni pois seppel ottakaa, pois ottakaa! Se polttaa kulmillani! Ja niinkuin p?iv?ns?de, liian kuuma, tapaisi p??t?in, tajunvoimani se tuhoo otsastani. Kuume riehuu mun veress?ni. Anteeks! T?? on liikaa!
LEONORA. T?? lehv? ennemminkin suojaa p??t?s, sun, jonka kuumat seudut mainehen on kuljettava, ja sun otsaas varjoo.
TASSO. En ansaitse m? viillytyst? sit?, mi sankar-otsaa vain on ymp?r?iv?. Oi, pilviin nostakaa se, jumalat, ja kirkastakaa, p??ni p??ll' ett' aina yleten v?ikkyis se, ett' eloni ois iki-vaellusta sit? kohti!
ALFONSO. Ken varhain hankkii elon hyvyytt? h?n varhain osaa sille arvon suoda; ken varhain nauttii, luovuttaa ei mieli se koskaan pois, mit' omisti h?n kerran; ja omistava varuillansa olkoon.
TASSO. Ja ken niin tahtoo olla, povessaan alati valppaan voiman tuntekoon. Ah, poiss' on multa nyt se! Hetkell' onnen mun j?tt?? voima synnynn?inen tuo, mi tyynn? turmaa, v??ryytt' ylpe?n? muu neuvoi kohtaamaan! T??n hetken ilo, t??n hetken ihastusko ytimen lamautti minun j?senist?ni? Mun vaipuu polveni! Taas kerran n?et, oi ruhtinatar, minut n?yrtyin eess?s! Mun kuule pyynt?ni: se ota pois, ett' uuden, tuoreen elon tuta saisin, kuin kauniist' unelmasta havahtuin!
PRINSESSA. Kun kainon rauhallisna leivisk??, min jumalilta sait sa, kantaa voit, my?s lehvi? n?it' opi kantamaan, --ne ovat kauneinta, mit' antaa meill' on. Ken kerran otsallaan ne ansiosta saa tuta, siin? ne h?ll' aina leyhyy.
TASSO. Siis suokaa h?mill?in mun t??lt? menn?, ett' onnessani lehdon suojaan piill? nyt saan, kuin ennen murheessani tein! Siell' yksin k?yskelen, ei kenk??n mieleen tuo ansaitsematonta onneani. Ja kirkkaan l?hteen kuvastavan miest? jos sattumalta n?en, jok' oudosti on seppel?ity, sek? kahden puolen puut, vuoret alla taivaan kuultavan lep??v?t mietteiss??n--, niin minust' on, kuin Elysiumin m? loihdittuna n?kisin siihen. Kysyn arvellen: Ken vainaja tuo liek??n, nuorukainen tuo ajan menneen, soma seppel p??ss??n? Mi ansionsa lie ja nimens?? Ma varron kauan, mietin: toinen viel? tulispa, kolmaskin, ja haastellen kuin yst?vykset seuraans' yhtyisiv?t. Oi, vanhan ajan urhot, runoilijat jos koossa n?kisin tuon l?hteen luona! Oi, jospa t??ll? ois he yhdess' aina, kuin el?iss??nkin lujaan liittynein?! Niin raudan rautaan sitoo lujasti magneetin voima, niinkuin sankarin ja runoilijan sama pyrkimys. Homeros itsens' unhoitti ja vihki elonsa muistolle vain kahden miehen, ja Aleksander Elysiumissa Akillest' etsii ja Homerosta. Oi, jospa saisin min? n?hd? heid?t, nuo sielut suurimmat, nyt yhtynein?!
LEONORA. Jo havahdu! ?l' anna meid?n tuta, ett' aivan halveksut s? nykyaikaa!
TASSO. Mua juuri nykyaika ylent??; vain n?yt?n vieraalt',--olen hurmaantunut.
PRINSESSA. Ma kuulen ilolla, ett' ihmistapaan sa puhut, haastain kanssa henkien.
(Er?s hovipoika tulee ruhtinaan luo ja puhuu h?nelle hiljaa jotakin.)
ALFONSO. H?n tullut on--juur' aikaan parhaaseen! Antonio!--H?net tuo--Tuoll' onkin h?n jo!

NELJ?S KOHTAUS.
EDELLISET. ANTONIO.
ALFONSO. Sua tervehdin, kun itses meille tuot ja onnen uutisia!
PRINSESSA. Tervetullut!
ANTONIO. Voin tuskin lausua, mi mielihyv? mua virkist?? taas teid?n luonanne. Taas edess?nne l?yd?n kaiken, mit? jo kauan kaipasin ma. Teit? n?ytt?? tekoni, toimintani tyydytt?v?n, ja n?in saan t?yden palkan murheistani, joit' antoi monet levottomat p?iv?t tai vartavasten tuhlatut. Meill' on nyt, mit? tahdomme, ei kiistaa en??.
LEONORA. M? my?s sua tervehdin, mut vihaisna. Sa tulet juuri, kun on l?ht? mulla.
ANTONIO. Ett' onneni ei tulis t?ydeks aivan, pois sin? p??lt? otat kauniin osan.
TASSO. My?s min? tervehdin ja ilokseni ma seuraa toivon miehen paljonn?hneen!
ANTONIO. Mun huomaat vilpitt?m?ksi, jos joskus mun maailmaani tahdot katsoa.
ALFONSO. Vaikk' ootkin kirjein kertonut jo mulle, kuin toiminut ja menestynyt oot, niin paljon mull' on viel? kysytt?v??, mitk' oli keinot meille onnelliset. On tarkoin mitattava askel tuolla maaper?ll' ihmeellisell?, jos omaan p??m??r??si sen vihdoin toivot viev?n. Ken herrans' edusta vain huolehtii, sen asema on raskas Roomassa: kaikk' ottais Rooma, mit??n antamatta; ja jotain saadakses jos sinne menet, et mit??n saa, jos et s? mit??n vie, ja onnes on, jos jotain sent??n saat.
ANTONIO. Ei viisas k?yt?kseni, taitoni sun toteuttanut tahtoasi,