Torquato Tasso | Page 3

t?ysin kehitty?. Vaikutelmat niin is?nmaan kuin maailmankin h?lle on tarpeelliset. Kiitos sek? moite on h?nen koettava. Tutkimaan h?n niin joutuu itse??n ja toisia. Ei en?? erakkuus h?nt' uneen kiehdo. Ei viha tahdo s??st??, yst?vyys ei saa; niin taistoin kasvaa nuorukainen ja pian tuntee mieheks itsens?.
LEONORA. Siis hyv?kseen teet viel? kaikki, herra, niinkuin jo paljon h?lle tehnyt olet. On kyvyn kasvinehto hiljaisuus, mut elon myrskys?iss? luonne varttuu. Oi jospa oppis mukaan kehitt?isi h?n mielens? ja taiteensa, ett' en?? ei vierois ihmist?, ei luulevaisuus h?ness? pelkoon, vihaan saakka yltyis.
ALFONSO. Ken ihmist? ei tunne, pelk?? h?nt?, ja vieroin oppii v??rin tuntemaan. Niin h?nen k?ynyt on, ja vapaa mieli k?y kieroon, kahliutuu nyt v?hitellen. Niin suosiostain usein huolehtii h?n enemm?n kuin sopis h?lle; monta ep?ilee, joista tied?n varmasti, ettei he vihaa h?nt?. Sattumalta voi kirje eksy?, voi palvelija pois muuttaa h?nen luotaan muiden luo, tai hukkaan joutuu joku paperi: jo juonta p?lyy h?n ja petosta ja mielivaltaa, jossa tuho v?ijyy.
PRINSESSA. Me emme, veljeni, saa unhoittaa, ett' itseens' sidottu on ihminen. Ja meid?n kera k?yden yst?v?mme jos loukkais jalkansa, niin lempein k?sin tukien h?nt?, kohta kulkua me hiljent?isimme.
ALFONSO. Ois parempi, jos h?net terveeks saisimme, ja kohta h?n tehokeinot kelpo l??k?rein sais tuta, virke?n? k?yd?kseen taas iloll' uuden, terveen elon teit?. Mut sent??n toivon, rakkaat, etten koskaan sais kantaa syyt? tylyn l??k?rin. Teen voitavani, h?lle varmuutta ja luottamusta poveen nostaakseni. H?n muiden l?sn?ollen usein selv??n saa n?hd? suosioni. Milloin h?n valittaa jotain, sit? tutkitan, niin ?skenkin, kun huoneeseensa luuli h?n murron tehdyn. Jos ei selveydy se, niin tyynn? esit?n, min ymm?rr?n. Ja jotta k?rsiv?llisyysk??n unhoon ei j?isi, h?lle suon sit' ansiostaan: mua autatte, sen tied?n, innoin siin?. Toin maalle teid?t nyt ja illalla palajan kaupunkiin. Antonionkin pian saatte n?hd?. Roomasta h?n palaa ja minut t??lt? vie. On teht?v?? ja puhuttavaa paljon. Moni p??t?s on harkittava, kirje vastattava: t?? kaikki kaupunkiin taas minut vaatii.
PRINSESSA. Sun kanssas emmek? saa mekin tulla?
ALFONSO. Te Belriguardoon j??k?? vaan ja k?yk?? Consandolia katsomassa! Vapaat ja kauniit p?iv?t t?ysin nauttikaa!
PRINSESSA. Et siis voi j??d? luoksemme ja t??lt? noit' asioita yht? hyvin huoltaa?
LEONORA. Pois heti viet Antonion, jonka meille ois paljon kerrottava Roomasta.
ALFONSO. Ei k?y se p?ins?, lapseni, mut kanssaan niin pian palaan ma, kuin suinkin voin; h?n silloin kertokoon,--te auttakaa mua palkitsemaan h?nt?, ty?ss?ni jok' on niin toimellinen taaskin ollut. Ja kun on kaikki selvitetty taas, iloa silloin tuokoot nuorten parvet puutarhoihimme, eik? liikaa lie jos minuakin joku kaunotar polulla vilpoisalla silloin kohtaa.
LEONORA. Lupaamme kyll? silm?n ummistaa.
ALFONSO. Ja min? s??li?, sen tied?tteh?n.
PRINSESSA (taustaan p?in k??ntyneen?). Oon kauan n?hnyt Tasson l?hestyv?n. H?n astuu hitaasti ja pys?htelee tuon tuostakin, kuin ep?r?iden, sitten k?y nopeammin taas, ja vitkailee jo kohta.
ALFONSO. ?lk?? h?nt? h?iritk?, kun unelmoiden, mietteiss??n h?n kulkee!
LEONORA. Ei, meid?t huomas h?n ja t?nne k?y.

KOLMAS KOHTAUS.
EDELLISET. TASSO.
TASSO (k?dess??n pergamenttikansinen kirja). K?yn hitaasti, t??n kirjan sulle tuoden, ja viel? ep?r?in, sen antaisinko. Se, tied?n, puutteellinen viel? on, vaikk' ehk? n?ytt??kin jo valmiilta. Mut keskener?isn? jos arkailin sit' antaa sulle, murhe uusi siihen mua pakoittaa: en turhamaiselta, en kiitt?m?tt?m?lt? n?ytt?? tahtois! Ja niinkuin sanoa voit vain: t?ss' olen! jott' yst?v?s sua s??st?in iloitsis, niin sanon min?kin vain: ota t?m?! (H?n ojentaa kirjan.)
ALFONSO. Ilolla lahjas minut yll?tt??, teet mulle juhlaksi t??n kauniin p?iv?n. Siis vihdoin k?siss? se mulla on, ja minun omanikin tavallaan! Jo kauan toivoin sinun p??tt?? voivan ja vihdoin sanovan: nyt on se valmis!
TASSO. Jos teit? tyydytt?? se, on se valmis; se n?et kokonansa teid?n on. Jos vaivaa siihen k?ytt?m??ni katson tai piirroksia oman kyn?ni, niin sanoa voin: teos minun on. Vaan l?hemmin jos katson, mik? sille sis?isen arvon suo ja merkityksen, niin n?en kohta, ett' on teilt? vain se. Jos kyllyydest??n lahjan armahan minulle soikin luonto, runonlahjan, niin sent??n onni oikkup?? mun ty?nsi tylyll? ankaruudell' aina luotaan; ja milloin pojan katseen hurmasi maailman kukkurainen ihanuus, taas kohta nuoren mielen sumensi ansaitsematon h?t? armaan kodin. Jos syd?n laulamahan laikahti, niin surullisna sielt? laulu nousi, ja ?idin tuskat, is?n murehet mun helkkyi soinnuissani hiljaisissa. Eloni ahtaudesta sin? yksin mun nostit vapautehen kauniiseen; pois huolten pilvet otsaltani pyyhit, teit vapaaks mun, niin ett? sieluni voi lauluun rohkeahan ylenty?; jos kiitosta siis saanee teokseni, on teid?n ansio ja teos teid?n.
ALFONSO. Sa kaksinkertaisesti kiitoksen ansaitset kaiken! Kainoudessas meille tuot kunniata niinkuin itselles.
TASSO. Kuin selv?sti m? tunnenkaan, ett' olen vain teilt? saanut, mit? tuon nyt teille! Kuink' itsest??n mies nuori, kokematon pusersi runon? H?nk? keksinyt on tuiman sodan viisaan ohjauksen? Se asetaito, jonka voimassaan tuo kukin urho taiston hetkell' ilmi, p??miehen ?ly, uljuus ritarein ja taisto viekkauden ja valppauden, --tuo kaikki, viisas, uljas ruhtinas, opettamaasi onhan, niinkuin oisit sa johtohenkeni, jok' ilokseen sois jalon, verrattoman olentonsa teossa kuolevaisen ilmi tulla?
PRINSESSA. Nyt nauti ty?st?s, mi on ilomme!
ALFONSO. Ja kaikkein parahitten kiitoksesta!
LEONORA. Iloitse julkisesta maineestasi!
TASSO. T?? hetki kylliksi on minulle. Vain teit? muistin t?t? luodessani, ja teit? yksin toivoin miellytt??, teit' ilahduttaa m??r?n' oli korkein. Ken yst?viss??n maailmaa ei n?e, maailman huomiot' ei ansaitse.