meidät; mut kuin me kestää voimme sen, en tiedä.
PRINSESSA. Sen hetken vuoksi älkää huolehtiko, sanoa voinpa
melkein: älkää koskaan! Tääll' olla mielin, tänne jäädäkin. Mua viel' ei
mikään suhde houkuta; ja koska minut pitää tahdotte, todistakaa se
sovullanne, luoden eloonne onnen ja niin mulle myös!
TASSO. Oi, opeta mua parhain tekemään! Mun eloni on sulle pyhitetty.
Kun sua kiittäin, sua ylistäin mun paisuu sydämeni, silloin vasta ma
tunnen ihmisonnen puhtaimman; sinussa yksin tunsin jumalaista. Niin
maiset jumalat muist' eroaa maan lapsista, kuin itse sallimus käy yli
viisaimmankin älyn, tahdon. Kun aaltoin pauhua me pelkäämme, he
tyynnä katsoo yli ärjy-veen, mi heidän jalkains' alla kuohuu, kuin se ois
kevyt aalto vain; ei myrskyä he huomaa, meitä lyövää, hämmentävää;
he tuskin avunhuutoamme kuulee, vaan meidän, lasten heikkoin,
vähäisten, suo taivaat huokauksin, huudoin täyttää. Mua kohtaan,
jumalainen, usein ollut oot kärsivällinen; kuin päivä kasteen, niin
katsees kuivasi mun kyyneleeni.
PRINSESSA. On aivan oikein, että naiset ovat sua kohtaan ystävälliset:
sun laulus myös heitä monin tavoin ihannoi. Lie hentoja tai rohkeita, he
siinä ain' ovat jalot, rakastettavat; ja vihaa jos Armida ansaitseekin,
sulonsa, lempensä sen sovittaa.
TASSO. Mitk' elävätkin soinnut laulussani, vain yhden, yhden niistä
kiitos on! Ei henkinäky häilyvä se ole, mi loistollansa häikäisee ja
milloin käy liki, milloin kauas pakenee. Oon itse omin silmin nähnyt
sen, tuon kaiken hyvän, kauniin perikuvan; sen mukaan mitä loin, jää
elämään: Tancredin sankar-rakkaus Chlorindaan Erminian uskollisuus
tyyni, kaino, Sophronian jalous, Olindan hätä, --ei varjoja ne ole
pettäviä, ne todelliset on, siks ikuisetkin. Ja millä enemmän on oikeus
vuossadat elää hiljaa vaikuttain, kuin jalon lemmen salaisuudella, min
hento, kaino laulu säilyttääpi?
PRINSESSA. Viel' yhden ansion voin mainita, mi salaa vaikuttaapi
laulussasi: se hiljaa meitä tenhoo kuulemaan; me kuuntelemme, tahtoin
ymmärtää; mit' ymmärtää, ei moittia voi sitä; niin vihdoin valtaakin sun
laulus meidät.
TASSO. Oi ruhtinatar, taivaan mulle avaat! Ja ellei loisto tää mua
sokaise, pian iki-onnen astuvan sielt' alas säteitä kultaisia myöten näen.
PRINSESSA. Jo lakkaa, Tasso! Moneen asiaan on meidän intomielin
ryhdyttävä; mut toisia voi kohtuudella vain tai kieltäymyksen'
omaksensa voittaa. Niin hyveen, sanotaan, ja rakkauden, jok' on sen
sukulainen. Tätä mieti!
TOINEN KOHTAUS.
TASSO (yksinään). Sa saatko katseen pelottoman, vapaan jo ympärilles
luoda? Yksin olet! Nää patsaat kuuliko, kuin puhui hän? Ja onnes
näkijöitä mykkiä sun peljätäkö täytyy? Aurinko jo nousee elämäni
uuden päivän, mi suurna kohoo yli mennehien. Alentuu jumalatar
luokseni, mun, kuolevaisen, kohottain. Mi seutu, mi uusi valtakunta
mulle aukee! Niin ihanasti toivo harras täyttyy. Unelmoin luokse onnen
korkeimman, mut tämä onni unelmatkin voittaa. Kuin kuvaileekin
mielessänsä valon ja värit sokea: jos uuden päivän hän näkee, aisti uus
se hälle on.
--Täynn' uljuutt', aavistusta, ilon huumaa mä tälle tielle astun. Paljon
suot sa mulle, niinkuin lahjojansa maa ja taivas yltäkyllin tuhlaa meille,
ja vaadit multa, mitä vaatimaan vain lahja sellainen sun oikeuttaa. Mun
itseäni kieltäin, hilliten on ansaittava sinun luottamukses. Mi teko
minut eessään ansioitti? Kuin tulla hänen arvoisekseen voin?
--Hän sinuun luottain arvos sulle soi.
--Niin, ruhtinatar, katsees, sanasi ain olkoot ainut autuus sielulleni!
Niin vaadi, mitä tahdot: omas olen!
--Hän minut vaivaan, vaaraan, kunniaan taa taivaanrantain käskeköön
tai suokoon all' lehtoin tyynten mulle kultalyyryn ja rauhan laulajaks
mun vihkiköön: oon hänen, muovaillakseen saa hän mun; kaikk' aarteet
sydämeni hänen ovat. Ah, kyvyn tuhatkertaisenkin mulle jos Luoja
soisi, tuskin sittenkään tunteeni syvän voisin ilmi tuoda. Mä sivellintä,
runohenkeä, mi jumal-juoman parhaan suloudesta sai nuoren voiman,
toivoisin.--Ei vasta keskellä puiden, ihmisten saa Tasso ain' yksin,
nääntyin, surren harhaella. Sun kanssas ei hän enää yksin ole.
--Oi, teko jaloin täällä eteeni jos ilmestyis, ja ympärillä sen ois turma
kauhein! Kohti rynnistäin panisin alttiiks eloni, min äsken mä hältä
sain,--kaikk' ystävikseni parahat pyytäisin mä ihmisistä, ja hältä viittaus,
ja mahdottoman ma kanssa jalon parven mahtaisin.
--Sa malttamaton, miksi salannut et tunnettasi, kunnes polvistunut
eteensä oisit kyllin arvokkaana? Se oli aikees, viisas toivehes. Mut
olkoon niin! On kaunihimpi ottaa vain lahjana ja ansiotta lahja, kuin
väittää puolittain, ett' oikeus ois sit' ollut vaatiakin! Riemuin katso!
Niin suuret, avarat on näyt eessäs, ja mielesi vie toivorikas nuoruus
valoisaan, outoon aikaan vastaiseen!
--Nouse, rinta!--Onnen ilmanala oi vihdoin helli tätä kasvia! Päin
taivasta se pyrkii, tuhat oksaa se ilmi luo ja kukkiin puhkeaa. Sen
hedelmä, sen ilo kantaa suo! Sen tuorehilta oksilt' armaan käden
koristus kultainen suo korjata!
KOLMAS KOHTAUS.
TASSO. ANTONIO.
TASSO. Sua tervehdin, jonk' ensi kerran vasta nyt oikein oivallan! Ei
kauniimpi kenenkään eellä maine käynyt. Terve! Nyt tunnen sinut ja
sun arvosi, sinulle luottain tarjoon ystävyyttä ja toivon, ettet myöskään
hylkää sitä.
ANTONIO. Sa anteliaasti tarjoot kauniin lahjan; sen arvon tunnen sekä
tunnustan. Siis ennenkuin sen otan, miettiä mun suo,--mull' onko
vastalahjaa sulle sen arvoist', enhän tiedä. Mielelläni en hätiköis, en
näyttäis ylpeältä: mun harkita suo sunkin puolestasi!
TASSO. Ken moittis harkintaa? Sen selvään näyttää tarpeelliseksi joka
elon askel; vaan kauniimp' on, jos sanoo tunto, milloin ei ole tarvis
varovainen olla.
ANTONIO. Sen kukin mielessänsä miettiköön,
Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.