Torquato Tasso | Page 9

kun itse virheestänsä
vastaakin.
TASSO. Niin olkoon! Voitavani tehnyt olen: oon noudattanut sanaa
prinsessan, jok' ystäviksi tahtoo liittää meidät. Pois vetäytyä saanut en,
mut myöskään en tahdo tungetella. Näin siis jääköön! Kun tutustuttaa
aika, toivotumpi ehk' On se lahja, jonka kylmästi nyt syrjään työnnät,
melkein halveksien.
ANTONIO. Ne usein maltillista kylmäks sanoo, jotk' ovat
lämpimämmät mielestään kuin muut, siks että heitä kiihko huumaa.
TASSO. Sa moitit, mitä moitin, vältän minä. Vaikk' olen nuori, osaan
minäkin edelle kiihkon panna kestävyyden.
ANTONIO. Se viisast' on! Ain' ajattele noin!
TASSO. Mua ohjaamaan sa olet oikeutettu, sull' onhan vierelläsi
ystävätär, jo kauan koeteltu: kokemus. Mut usko: sydän kuulee
hiljainen yön, päivän, joka hetken varoituksen salassa oppii avut, joihin
ohjaat, kuin ois ne uppo-uudet, ankarasti.
ANTONIO. On kyllä mieluista noin askartaa vain itsessään, mut liekö
hyödyllistä. Ei itsestänsä tuta ihminen voi sisintään: hän liiaks
suuruutensa tai pienuutensa mittaa omin mitoin. Vain muista itseään
hän oppii, kukin vain elämästään tietää, mitä on hän.
TASSO. Ma kunnioittain yhdyn sanoihis.
ANTONIO. Kai sentään sulle jotain aivan toista, kuin minulle, ne sanat
merkitsee.
TASSO. Näin emme toisiamme lähene. Et viisaasti, et oikein tee, jos
väärin tahallas jotakin sä käsität, ken liekin hän. Ei tarpeen sana ollut
ois prinsessan, sun tunsin helposti: sä, tiedän, hyvää tahdot ja saat

aikaan. Ei sulle oma kohtalos tuo huolta; sa muita ajattelet, muita autat;
ei elon oikullinen aaltoilu vie rintas rauhaa. Näin sun käsitän. Mik' oon
ma, etten etsis seuraasi? Mull' eikö syytä palavasti pyytää murua edes
sala-aarteistasi? Et kadu, tiedän sen, jos avaat mieles, ja tiedän:
ystäväin oot, jos mun tunnet, --sit' oonkin ystävää mä kaivannut. En
häpeile, ett' olen kokematon ja nuori. Pääni ympärillä tyynnä viel' lepää
vastaisuuden kultapilvi. Mies jalo, minut povellesi paina ja elon
kohtuulliseen nautintoon mun ohjaa malttamaton mieleni!
ANTONIO. Yhdessä hetkessä jo vaadit, minkä vain kypsäll' antaa
harkinnalla aika.
TASSO. Saa aikaan hetkessäkin rakkaus, mit' tuskin koskaan ponnistus
ja vaiva. En sitä pyydä vain, mut vaadinkin. Vetoan sinuun hyveen
nimessä, mi liittoon vaatii kunnon ihmisiä. Yks nimi mun viel' oisko
mainittava? Niin toivoo, tahtoo ruhtinatar--, hän, Eleonora, ystäviks
sois meidät. Oi, täyttäkäämme hänen toivonsa! Luo jumalaisen yhdess'
astukaamme omistain hälle kaiken pyrintömme, hänelle teon
arvokkaimman tehden.
--Siis vielä: täss' on käteni! Se ota! Äl' enää hylkää, älä kieltäydy, oi
jalo mies, suo mulle nautinto, tuo kunnon miehen kaunein:
paremmalleen ehdotta, luottavaisna antautua.
ANTONIO. Jo kiidät täysin purjein! Tottuneen sa näytät voittamaan,
tiet avaroina, leveinä portit eessäs näkemään. Suon kaiken arvon,
kaiken onnen sulle mä mielisti; mut liian selvään näen: on vielä suuri
juopa välillämme.
TASSO. On ero vuotten, arvon koetellun, ei tahdon alttiin, siinä kilpaan
astuu.
ANTONIO. Ei tahto loihdi töitä syntymään, tien liian lyhyeksi rohkeus
arvaa. Päämäärän saavuttanut seppelöidään, ja ansio jää usein
seppeleettä. Vaikk' onhan seppeleitä köykäisiä, on monenlaisia: niit'
ilman vaivaa voi usein saada huvikävelyllä.
TASSO. Mit' auliisti suo tälle jumaluus, ja tuolta tyyten epää, moista

lahjaa ei tapaa jokainen, kuin tahtokoonkin.
ANTONIO. Jumalten muitten yli Onnetarta sä kiitä silloin: sokea se
onhan!
TASSO. Myös Oikeuden-jumalatar sitoo lumeelta jokaiselta silmänsä.
ANTONIO. Laps onnen Onnetarta ihannoikoon, sen sadoin silmin
kunnon näkevän hän kuvailkoon, ja viisaaks, huolekkaaksi, Minervaksi
tai muuksi nimetköön, ja palkaks sanokohon armon-annin,
satunnais-helyn merkiks ansion!
TASSO. Ei tarvis kieltä selvempää. Jo riittää! Näen sydämeesi syvälle
ja sinut jo tunnen iäksi! Oi, niin jos tuntis myös ruhtinatar sinut!
Turhaan tuhlaat sa sanais, katseittesi nuolia. Ei seppelettä, jota pääni
kantaa, voi langettaa ne lakastumatonta. Sa kasva ensin ylle kateutesi,
siit' ehkä sitten kanssani voit kiistää! On seppel mulle pyhin, korkein
onni. Vaan näytä mulle mies, sen saavuttanut, mä mihin pyrin vasta,
sankari, jost' on vain tarut mulle kertoneet, tuo esiin runoniekka,
vertainen Homeroksen, Vergiliuksen, tai viel' enemmän; mies näytä,
joka palkan tään kolmin kerroin ansaitsis, mut jonka se kolmin kerroin
enemmän kuin minut sais hämilleen: mun polvistuvan silloin näet eteen
jumal-lahjan antajan; ja siihen jään mä, kunnes seppeleen mun päästäni
hän siirtää arvokkaampaan.
ANTONIO. Sen arvoiseks jäät kyllä siihen saakka.
TASSO. Mua punnittakoon, sit' en välttele; mut halveksintaa ansainnut
en ole. Ei seppeltä, min mulle ruhtinas ja ruhtinatar tunnustukseks
soivat, epäillen, ilkkuin halventaa saa kukaan!
ANTONIO. Tuo korskeus, tuo kuuma kiihko sulle ei sovi mua kohtaan,
tääll' ei lainkaan.
TASSO. Min sallit itselles, myös mulle sopii. Pois tuomittuko täältä
totuus ois? Ja palatsiko tyrmä vapaan hengen? Tääll' onko sorto kunnon
miehen osa? Tääll' ylevyys on vasta oikein paikallaan, ma, uskon,
hengen ylevyys! Se eikö sais viihtyä maan mahtavien luona? Saa

varmaan! Ruhtinaasen lähentää meit' aateluus vain, isiltämme saatu;
miksei myös sielun suuruus, jota suonut ei luonto kaikille, kuin antaa
voinut ei kaikille se suurta sukujuurta? Vain pikkumaisuus täällä
peljätköön, kateus, häpeäkseen näyttäytyvä: kuin saastaverkkojaan ei
mikään lukki saa luoda näitten seinäin marmoriin.
ANTONIO. Mun itse oikeutat sua halveksimaan! Miest' ystävyyteen,
luottamukseen vaatis uhittelulla poika kiihkomieli! Kurittomuutes
kunnoksiko luulet?
TASSO. Kuriton ennen teistä nähden, kuin omissa silmissäni
kunniaton.
ANTONIO. Oot kyllin nuori, jotta hyvä kuri tien paremman voi sulle
neuvoa.